Sitten hän antoi itsensä Częstochowon Pyhän Neitsyen huomaan, jonka puolesta hän oli vertaan vuodattanut, sekä oman suojeluspyhimyksensä haltuun, ja varmana heidän suojeluksestaan hän tunsi kohta toivon täyttävän sydämensä sekä voiman virtaavan jäseniinsä, voiman niin suuren, että sen edessä täytyi kaiken murtua. Hänestä tuntui, kuin hän saisi siivet. Hän kiiti tataarilaisten etunenässä niin, että säkenet sinkoilivat hänen hevosensa kavioista. Tuhat villiä soturia seurasi häntä painautuneina hevostensa kaulaa vastaan.
Suippokärkisten lakkien meri aaltoili hevosten juoksun tahdissa, jouset heiluivat miesten selässä, heidän edessään kapisivat kaviot ja takaa kuului liettualaisten ratsumiesten kulun humu muistuttaen tulvivan virran kohinaa.
Näin he kiitivät ihanassa tähtiyössä ja täyttivät tien niinkuin parvi petolintuja, jotka ovat kaukaa tunteneet veren hajun.
He kulkivat yli hedelmällisten peltojen, yli niittyjen, läpi tammimetsien, kunnes kuun sirppi vaaleni ja painui länteen. Silloin he pysähdyttivät hevosensa ja levähtivät viimeisen kerran. Prostkiin oli matkaa enää vain puoli penikulmaa.
Tataarilaiset syöttivät hevosilleen kauroja, jotta ne saisivat voimia taisteluun. Kmicic nousi varahevosen selkään ja lähti ottamaan selkoa vihollisen leiristä.
Puoli tuntia kuljettuaan hän tapasi erään pikku joen rannalla sen joukon, jonka Korsak oli lähettänyt tiedustelumatkalle.
— Mitä uutta? — kysyi Kmicic vänrikiltä.
— He ovat jo valveilla ja surisevat kuin mehiläiset pesässään! — vastasi vänrikki. — Olisivat jo lähteneet, mutta heillä ei ole riittävästi rattaita.
— Voiko jostakin läheltä nähdä leirin?
— Voi tuolta kukkulalta. Leiri on aivan joen varrella. Haluatteko nähdä sen?