— Kunnostautukaamme, hyvät herrat! Se maksaa vaivan, kun tuollaiset silmät ovat katselemassa!
— Eivät amatsonitkaan olleet näin urhoollisia muskettitulessa! — huudahti muuan nuori upseeri unohtaen innoissaan, että amatsonit elivät ennen ruudin keksimistä.
— Olisipa aika saada tämä jo loppumaan. Jalkaväki on suorittanut tehtävänsä hyvin ja hevoset ovat aika lailla uuvuksissa.
Vihollinen ei todellakaan saanut mitään aikaan ratsuväellään. Tavan takaa se kannusti hevosiaan ja syöksyi aidan luo, mutta muskettituli sai sen peräytymään epäjärjestyksessä. Ja niinkuin aalto vetäytyessään takaisin matalalta rannalta jättää jälkeensä simpukoita, pieniä kiviä ja kuolleita kaloja, samoin jäi joka hyökkäyksen jälkeen tielle aidan eteen joitakin hevosten ja miesten ruumiita.
Viimein hyökkäykset loppuivat. Vain yksityisiä ratsumiehiä lähestyi vähän väliä, ja he laukaisivat kylään päin pistolinsa tahi muskettinsa vetääkseen puoleensa kylässä olijain huomion. Mutta miekankantaja kiipesi tekeillä olevan talon vieressä olevalle tiilikasalle ja huomasi vihollisen takajoukkojen siirtyvän niitä peltoja ja viidakkoja kohti, jotka olivat Wolmontowiczin vasemmalla puolella.
— Ne yrittävät tuolta päin! — huudahti hän ja lähetti heti osan ratsuväkeä talojen väliin estämään puutarhoista käsin vihollisen hyökkäystä.
Puolen tunnin kuluttua oli vapaajoukon vasemmalla siivellä alkanut uusi taistelu, jossa niinikään käytettiin ampuma-aseita.
Puutarhat vaikeuttivat hyökkäystä, mutta vaikeuttivat myös puolustusta. Sitäpaitsi vihollinen oli levittäytynyt pitkäksi rintamaksi ja oli siten vähemmän alttiina luodeille.
Taistelu muuttui vähitellen yhä rajummaksi ja yhä vaivalloisemmaksi, sillä hyökkäykset aidan puolelta jatkuivat samaan aikaan.
Miekankantaja alkoi tulla levottomaksi. Hänen oikealla puolellaan oli soita ja joki, joka ei ollut kovin leveä, mutta syvä ja liejuinen, niin että sen yli ei ollut helppo mennä ainakaan nopeasti. Vain yhdessä paikassa johti karjan käyttämä polku laakealle rannalle.