Sitten kulkivat kaikki rykmentit hänen ohitseen. Etunenässä kulkivat tataarilaiset, joita ei enää ollut täyttä viittäsataa miestä. Muut olivat kaatuneet alituisissa taisteluissa. Mutta jokaisella tataarilaisella oli satulaan, turkkiin ja lammasnahkalakkiin ommeltuna niin paljon ruotsalaisia riikintaalareita sekä preussilaisia taalereita ja dukaatteja, että hän maksoi painonsa kullassa. Sitäpaitsi nämä miehet olivat kokonaan toista maata kuin muut tataarilaiset, sillä heikoimmat joukosta olivat menehtyneet sodan vaivoihin, ja jäljelle oli jäänyt vain hartiakkaita miehiä, jotka olivat vahvoja kuin karhut ja kestäviä kuin rauta. Yhtämittainen harjaantuminen taisteluun oli tehnyt heidät kykeneviksi kahakassa pitämään puoliaan säännöllistä puolalaista ratsuväkeäkin vastaan, ja preussilaisia ratsumiehiä ja rakuunoita he teurastivat kuin lampaita. Taisteluissa he aina raivoisasti puolustivat toveriensa ruumiita saadakseen sitten jakaa näiden aarteet.
Nyt he kulkivat Kmicicin ohi ryhdikkäinä, viheltäen pilleillään ja heiluttaen lippujaan sekä niin hyvässä järjestyksessä, että säännöllinen sotaväki ei olisi tehnyt sitä paremmin. Heidän jälkeensä tulivat miekoilla ja musketeilla varustetut rakuunat, joukko, jonka herra Andrzej suurella työllä oli muodostanut monenlaisista vapaaehtoisista. Heidän johtajanaan oli entinen vääpeli Soroka, joka nyt oli kohonnut kapteenin arvoon. Tämä rykmentti, joka oli puettu samanlaisiin, preussilaisilta rakuunoilta ryöstettyihin pukuihin, oli muodostettu etupäässä alhaisosta, mutta Kmicic piti tämmöisistä miehistä, sillä he tottelivat sokeasti ja kestivät nurkumatta kaikki vaivat.
Kahdessa seuraavassa vapaaehtoisten rykmentissä palveli vain aatelia. Ne olivat kuumaverisiä ja levottomia miehiä, joista jonkun muun johdossa olisi tullut rosvojoukko, mutta Kmicicin rautakourissa heistä oli tullut säännöllistä sotajoukkoa muistuttava joukko. He eivät olleet niin hyviä tulessa kuin rakuunat, mutta olivat näitä etevämpiä rajuissa hyökkäyksissä, eikä heillä käsikähmässä ollut vertaistaan koko armeijassa, sillä jokainen heistä osasi miekkailla.
Näiden jäljessä tuli lopuksi noin tuhat uutta vapaaehtoista, kelpo väkeä, joka kuitenkin tarvitsi vielä paljon koulutusta kelvatakseen säännölliseen sotaan.
Kaikki nämä joukot kohottivat ohikulkiessaan eläköönhuudon ja tervehtivät Kmiciciä sapeleillaan. Tämä puolestaan tunsi riemun täyttävän sydämensä. Olihan tuo huomattava ja kelpo joukko! Paljon hän jo oli sen avulla saanut aikaan ja paljon vuodattanut vihollisen verta ja Jumalan avulla saattoi ehkä vielä muutakin toimittaa.
Hänen muinaiset rikoksensa olivat suuret, mutta hänen uudet ansionsakin olivat melkoiset. Hän oli noussut alennuksestaan ja katunut syntejään, ei luostarin kammiossa, vaan sotakentällä, ei tuhassa, vaan veressä. Hän oli puolustanut Pyhää Neitsyttä, isänmaata ja kuningasta, ja nyt hän tunsi mielensä yhä kevyemmäksi ja iloisemmaksi. Vieläpä ylpeyskin täytti hänen nuoren sydämensä, sillä eivät kaikki olisi pystyneet siihen; mihin hän.
Paljon urhoollisia aatelismiehiä ja ritareita oli Puolassa, mutta miksi yksikään heistä ei ollut tämmöisen joukon johtajana, ei edes Wolodyjowski eikä Skrzetuski? Kuka oli pelastanut Częstochowon, kuka oli pelastanut kuninkaan vuorensolassa? Kuka oli voittanut Boguslawin? Kuka ensimmäisenä oli tulella ja miekalla hävittänyt vaaliruhtinaan Preussia? Eikä nyt enää Samogitiassakaan ollut vihollisia.
Tätä kaikkea ajatellessaan Kmicic tunsi samaa kuin haukka, joka on levittänyt siipensä lentääkseen yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Ohikulkevat joukot tervehtivät häntä voimakkain huudoin, ja hän kysyi pää pystyssä itseltään: "Miten korkealle kohoankaan?" Hänen kasvonsa alkoivat hehkua, sillä tällä hetkellä hänestä tuntui, että hänestä oli tuleva hetmani. Mutta jos hänelle suotaisiin hetmanin sauva, niin sen olisi tuottanut sotakenttä, haavat, ansiot, urhoollisuus. Sitä ei nyt välkytellyt hänen silmiensä edessä mikään petturi, kuten aikoinaan oli tehnyt Radziwill, vaan sen antaisi hänen käsiinsä kiitollinen isänmaa kuninkaan tahdosta. Mutta hänen ei ollut nyt tuhlattava aikaa ajattelemalla, milloin tämä tapahtuisi, vaan taisteltava, taisteltava huomenna niinkuin hän oli taistelut eilen!
Hän siirtyi kuvitteluista taas todellisuuteen. Minne hänen oli mentävä
Troupista ja missä uudessa paikassa käytävä ruotsalaisten kimppuun?
Silloin hänen mieleensä muistui kirje, jonka Akbah-Ulan oli antanut ja joka oli löydetty Hamiltonilta. Hän pisti käden povelleen, otti kirjeen, silmäsi siihen, ja hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan.