— Niinkö? — vastasi Wierszull. — Minun tehtävänäni oli tuoda määräys, ja muu on teidän asianne! Nöyrin palvelijanne! Olin aikonut pyytää saada viettää pari tuntia luonanne, mutta sen jälkeen, mitä kuulin, etsin mieluummin muuta seuraa.
Hän käänsi hevosensa ja ratsasti pois. Kmicic istuutui ristin juurelle ja alkoi tylsästi katsella taivaalle aivan kuin tehdäkseen havaintoja säästä. Palvelija vei hevosen pois, ja ympärillä vallitsi hiljaisuus.
Oli kaunis, kirkas aamu, puoleksi syksyinen, puoleksi talvinen. Oli aivan tyyni, mutta ristin ympärillä kasvavista koivuista putoili hiljaa kellastuneita ja pakkasen käpertämiä lehtiä maahan. Suuret varis- ja harakkaparvet lentelivät läheisyydessä, ja eräät niistä laskeutuivat kovaa ääntä pitäen maahan ristin läheisyyteen, koska tiellä ja kedolla vielä oli hautaamattomia ruotsalaisten ruumiita. Sitten Kmicic sulki silmänsä ja istui kauan aikaa liikkumatta.
Viimein hän hätkähti, rypisti kulmiaan, heräsi tylsästä tilastaan ja alkoi puhua itsekseen:
— En voi muuta! Kahden viikon kuluttua lähden, mutta en nyt. Tuli mitä tuli! En minä ole tuonut Rákóczya tänne. En voi! Liika on liikaa!… Vähänkö olen taistellut ja kärsinyt, viettänyt unettomia öitä satulassa, vuodattanut omaa ja toisten verta? Tämäkö on palkka siitä?… Jos en olisi saanut tuota kirjettä, niin olisin mennyt. Mutta molemmat kirjeet tulivat yht'aikaa aivan kuin tehdäkseen murheeni ja kärsimykseni suuremmaksi… Minä en lähde sinne, vaikka koko maailma menisi nurin! Kahdessa viikossa ei isänmaa sorru, mutta muuten näyttää Jumalan viha olevan sen päällä, eikä sitä voi ihmisvoimin pelastaa. Oi hyvä Jumala! Venäläiset, ruotsalaiset, preussilaiset, unkarilaiset siebenbürgiläiset, valakilaiset, kasakat, kaikki samalla kertaa! Kuka niitä kaikkia voi vastustaa! Oi Jumala! Mitä on edessäsi rikkonut tämä onneton isänmaa, tämä hurskas kuningas, koska olet kääntänyt heistä pois kasvosi etkä osoita laupeutta, vaan kuritat yhä kovemmin? Eikö vielä ole vuodatettu kylliksi kyyneleitä, kylliksi verta? Kansa täällä on jo unhottanut, mitä ilo on, tuuli ei täällä enää puhalla, vaan se vaikeroi, sade ei putoile, vaan itkee, mutta Sinä yhä vain kuritat ja kuritat! Armahda, Herra! Auta, Isä!… Me olemme tehneet syntiä, mutta olemmehan tehneet parannuksen!… Olemme jättäneet kotimme, nousseet ratsun selkään ja taistelemme taistelemasta päästyä! Olemme jättäneet omavaltaisuutemme ja keskinäiset kiistamme… Miksi siis et anna meille anteeksi? Miksi et meitä pelasta?
Mutta äkkiä hän kuuli omantunnon äänen. Oli kuin voimakas ääni taivaasta olisi puhunut hänelle:
— Oletteko luopuneet omavaltaisuudestanne? Entä mitä sinä, onneton, juuri tällä hetkellä teet? Sinä ylistät omia ansioitasi, mutta kun ensimmäinen koettelemus tulee, niin sinä pahankurisen hevosen tavoin vikuroit ja huudat: En lähde! Äitisi on sortumassa, uudet miekat uhkaavat puhkaista hänen rintansa, mutta sinä käännyt pois hänestä, et tahdo nostaa kättäsi hänen puolustuksekseen, tavoittelet omaa onneasi ja huudat: En lähde! Hän ojentaa verisiä käsiään, on jo kaatumassa, kuolema jo lähestyy häntä ja hän huutaa: "Lapseni, pelastakaa minut!" Mutta sinä vastaat hänelle: En lähde!… Voi teitä! Voi sellaista kansaa! Voi sellaista valtakuntaa!
Kmicicin hiukset nousivat pystyyn kauhusta, ja koko ruumis alkoi väristä kuin kuumeessa. Hän heittäytyi maahan ja voihki:
— Jeesus, älä rankaise! Jeesus, armahda! Tapahtukoon Sinun tahtosi!
Minä lähden, minä lähden! Jonkin aikaa hän makasi ääneti ja nyyhkien.
Kun hän viimein nousi, kuvastui hänen kasvoillaan alistuvaisuus ja
rauha, ja hän rukoili vielä:
— Herra, älä vihastu minun murheeni tähden, sillä olin onneni kynnyksellä! Mutta tapahtukoon Sinun tahtosi! Nyt ymmärrän, että tahdoit minua koetella ja senvuoksi panit minut ikäänkuin tienhaaraan. Vielä kerran: Tapahtukoon Sinun tahtosi! Minä en katso taakseni! Sinulle, Herra, uhraan tämän suuren murheeni, tämän kaihoni, tämän raskaan pettymykseni. Korvatkoon tämä kaikki sen, että säästin ruhtinas Boguslawia, josta isänmaa itkee. Sinä näet nyt, Herra, että viimeisen kerran tavoittelin yksityistä onneani. Se ei koskaan enää tapahdu. Minä suutelen vain vielä tätä rakasta maata ja Sinun verisiä jalkojasi… ja sitten minä lähden, minä lähden, Kristus! Ja hän lähti.