— Jumala on antanut kauniin yön! — lausui miekankantaja katsellen kuun kehää.
— Kuinka Wolmontowicz hohtaakaan kirkkaana! — sanoi Oleńka.
Heidän keskustelunsa katkaisi vaunujen ratina. Vaunuja ei vielä näkynyt, sillä tie siinä paikassa oli mäkinen, mutta kohta he näkivät parin hevosia, sitten vielä parin, joka veti häkkirattaita, sekä näiden ympärillä muutamia ratsumiehiä.
— Mitähän väkeä nuo ovat? — sanoi miekankantaja.
Hän pysähdytti hevosensa, ja Oleńka pysähtyi hänen rinnalleen.
Tulijat lähestyivät ja olivat kohta heidän kohdallaan.
— Seis! — huudahti miekankantaja. — Ketä te siinä kuljetatte?
Yksi ratsumiehistä kääntyi häneen päin ja vastasi:
— Herra Kmiciciä, jonka unkarilaiset ampuivat Magierowin luona.
— Sana tuli lihaksi! — huudahti miekankantaja.