Maailma alkoi pyöriä Oleńkan silmissä, hänen sydämensä lakkasi lyömästä ja hengitys pysähtyi. Jotkin äänet hänen sisällään huusivat: "Jeesus, Maria! Se on hän." Sen jälkeen hän ei enää ollenkaan tajunnut, missä hän oli ja mitä tapahtui.
Mutta hän ei pudonnut hevosen selästä, sillä hän oli tarttunut kädellään suonenvedontapaisesti rattaitten häkin reunaan. Kun hän tuli tajuihinsa, hänen katseensa sattui mieheen, joka liikkumattomana makasi rattailla… Niin, se oli hän, Andrzej Kmicic! Hän makasi selällään rattailla. Pää oli kiedottu liinaan, mutta kuun punaisessa valossa näkyivät selvästi hänen kalpeat, rauhalliset, aivan kuin marmoriin veistetyt kasvonsa, jotka kuoleman henkäys jo oli kangistanut. Silmät olivat syvälle painuneet ja suljetut, eikä pieninkään liikahdus ilmaissut hänen olevan elossa.
— Jumalan huomaan!… — sanoi miekankantaja paljastaen päänsä.
— Seis! — huudahti Oleńka.
Ja hän kysyi hiljaisella, kuumeisella äänellä:
— Onko hän vielä elossa?
— On, mutta hän on kuolemaisillaan. Miekankantaja katsahti Kmicicin kasvoihin ja sanoi:
— Te ette ennätä viedä häntä Lubicziin.
— Hän on käskenyt meitä viemään hänet lopultakin sinne, sillä hän tahtoo kuolla siellä.
— Jumalan huomaan! Kiiruhtakaa!