— Sinä olet oikeassa! En voi kieltää! — vastasi miekankantaja. — Se on katkera totuus, mutta totuus kuitenkin! Kaikki entiset petturit ovat siirtyneet kuninkaan puolelle.
— Kmicicin rikos on vielä hirveämpi kuin ruhtinas Boguslawin, — jatkoi Oleńka, — sillä hän tarjoutui nostamaan käden kuningasta vastaan, mitä ruhtinaskin kauhistui. Voiko sattumalta osunut luoti sovittaa sen?… Antaisin hakata itseltäni pois tämän käden, jos saisin sen tekemättömäksi… mutta se on tapahtunut, eikä sitä enää voi auttaa! Jumala on ilmeisesti antanut hänen jäädä henkiin, jotta hän voisi katua syntejään… Oi, me pettäisimme itseämme, jos tahtoisimme vakuuttaa itsellemme, että hän on kunnon mies. Ja mitä se toimittaisi? Antaako omatunto pettää itseään? Tapahtukoon Jumalan tahto! Mikä on särkynyt, se ei voi tulla enää eheäksi, eikä sen pidäkään tulla. Minä iloitsen siitä, että Kmicic elää, minä tunnustan sen, sillä se osoittaa, että Jumala ei vielä tahdo kokonaan kieltää häneltä armoaan… Mutta riittää jo! Olen onnellinen, jos saan kuulla hänen sovittaneen rikoksensa, mutta mitään muuta en tahdo enkä halua, vaikka sydämeni saisi kärsiä vielä enemmän… Jumala häntä auttakoon!…
Oleńka ei voinut sanoa enää muuta, sillä hän purskahti katkeraan itkuun. Mutta ne olivat hänen viimeiset kyynelensä. Hän oli sanonut kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, ja sen jälkeen palasi taas rauha hänen mieleensä.
KUUDESTOISTA LUKU.
Nuoren herra Andrzejn elinvoimainen henki ei halunnut jättää maallista verhoaan eikä jättänytkään. Kuukauden kuluttua Lubicziin paluun jälkeen hänen haavansa alkoivat parantua. Jo sitä ennen hän oli tullut tajuihinsa ja silmäiltyään ympärilleen heti ymmärtänyt, että hän oli Lubiczissa.
Hän kutsui luokseen uskollisen Sorokan.
— Soroka! — sanoi hän. — Jumala on armahtanut minua! Minä tunnen, että en kuole!
— Kuten käskette! — vastasi vanha soturi pyyhkien kyynelen nyrkillään.
Kmicic jatkoi aivan kuin itsekseen:
— Katumuksen aika on lopussa… minä huomaan sen selvästi. Jumala armahtaa minua!