Hän alkoi kertoa sekavasti ja katkonaisella äänellä kaikesta, mitä kirkossa oli tapahtunut, samalla kuin hän liikehti kuin hurjistunut huoneessa ja toisteli vähän väliä: "Minä en ole hänen arvoisensa!" Hän moitti itseään ankarasti siitä, että hän oli pahemmin kuin kukaan muu tehnyt Kmicicille vääryyttä eikä edes ollut tahtonut rukoilla hänen puolestaan silloin, kun Kmicic oli vuodattanut vertaan Pyhän Neitsyen, isänmaan ja kuninkaan puolesta.
Turhaan koetti Anusia lohduttaa häntä. Oleńka toisteli yhä vain, että hän ei ollut Kmicicin arvoinen ja että hän ei uskaltaisi katsoa tätä silmiin. Sitten hän taas alkoi kertoa Babiniczin teoista, Boguslawin kiinniottamisesta, tämän kostosta, kuninkaan hengen pelastamisesta, Prostkista ja Wolmontowiczista ja Częstochowosta, mutta lopuksi taas omasta syyllisyydestään ja kovuudestaan, jota hänen oli kaduttava luostarissa.
Hänen itsesyyttelynsä keskeytti herra Tomasz, joka lensi kuin pommi huoneeseen ja huudahti:
— Kautta Jumalan! Koko Upita on tulossa meille! He ovat jo kylässä, ja
Babinicz on aivan varmaan mukana!
Hetken kuluttua ilmaisivat kauempaa kuuluvat huudot, että suuri ihmisjoukko oli tulossa. Miekankantaja antoi Oleńkalle käsivartensa ja vei hänet kuistille. Anusia seurasi heidän jäljessään.
Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli tie mustanaan tulijoita. He saapuivat viimein pihalle. Jalkamiehet ryntäsivät yli juoksuhaudan ja aidan. Ajopelit kasaantuivat portin edustalle. Kaikki huusivat ja heittelivät lakkejaan ilmaan.
Viimein saapui asestettu laudalaisten joukko keskellään vaunut, joissa istui kolme miestä: herra Kmicic, herra Wolodyjowski ja herra Zagloba.
Vaunut pysähtyivät hiukan syrjään, sillä oven edustalla tunkeili niin paljon väkeä, että sinne ei voinut päästä. Zagloba ja Wolodyjowski hyppäsivät ensin vaunuista ja auttoivat niistä sitten ulos Kmicicin, ottaen hänet väliinsä.
— Väistykää! — huusi Zagloba.
— Väistykää! — toistivat laudalaiset.