Koko aamu oli mennyt sairaan hoitelemiseen, ja varsin myöhään Anusia ennätti ryhtyä lukemaan rukouksiaan.
Tuskin hän oli lausunut viimeisen amenen, kun portilta kuului ratinaa ja Oleńka syöksyi huoneeseen.
— Jeesus! Maria! Mitä on tapahtunut? — huudahti Anusia nähtyään hänet.
— Anusia! Tiedätkö, kuka Babinicz on?… Se on Kmicic!
Anusia hypähti pystyyn.
— Kuka on sinulle sanonut sen?
— Luettiin kuninkaan kirje… Herra Wolodyjowski toi sen…
Laudalaiset…
— Onko siis herra Wolodyjowski tullut takaisin? — huudahti Anusia.
Ja hän heittäytyi äkkiä Oleńkan syliin.
Oleńka piti tätä tunteenpurkausta ystävyyden osoituksena kohtaansa. Hän oli aivan kuin kuumeessa ja poissa suunniltaan. Hänen kasvonsa hehkuivat ja rinta kohoili, kuin hän olisi juossut pitkän matkan.