— Eläköön herra Kmicic!
— Eläköön! — toisti väkijoukko. — Eläköön Upitan staarosta! Eläköön!
— Wodoktyyn kaikki! — huusi taas Zagloba.
— Wodoktyyn! Wodoktyyn! — huusi tuhat ääntä. — Wodoktyyn kosimaan yhdessä herra Kmicicin, pelastajamme kanssa! Neidin luo! Wodoktyyn!
Syntyi vilkasta liikettä. Laudalaiset nousivat ratsujen selkään. Väkijoukosta kaikki, kutka kynnelle kykenivät, asettuivat kaikkiin mahdollisiin ajopeleinä. Jalkamiehet oikaisivat läpi metsien ja yli peltojen. Kaikkialla kauppalassa kaikui huuto:
"Wodoktyyn!" Tiet täyttyivät kaikenkarvaisista ihmisistä.
Kmicic ajoi vaunuissa Wolodyjowskin ja Zagloban välissä ja syleili heitä vuorotellen. Hän oli vielä liian liikutettu voidakseen puhua, ja sitäpaitsi he ajoivat niin hurjaa vauhtia kuin tataarilaiset olisivat hyökänneet Upitaan. Muut ajopelit seurasivat aivan heidän jäljessään.
Zagloba lauleli iloissaan niin jyrisevällä bassoäänellä, että hevoset pelkäsivät:
— Kaksi oli meitä, Kasienka, maailmassa,
mutta nyt tuntuu kuin ois kolmas saapumassa!
Anusia ei ollut sinä sunnuntaina kirkossa, sillä hänen oli täytynyt jäädä sairaan neiti Kulwiecin luo, jonka vuoteen ääressä hän ja Oleńka vuorotellen valvoivat.