Pappi lopetti, kääntyi alttariin päin ja alkoi rukoilla. Kmicic tunsi äkkiä, että pehmoinen pieni käsi tarttui hänen käteensä. Hän kohotti katseensa. Oleńka oli, ennenkuin hän ennätti vetää kätensä pois, kohottanut sen huulilleen kaikkien nähden.
— Oleńka! — huudahti Kmicic hämmästyneenä.
Mutta tyttö nousi, veti harson kasvojensa eteen ja sanoi miekankantajalle:
— Setä! Menkäämme! Menkäämme heti!
He poistuivat sakariston oven kautta.
Herra Andrzej koetti nousta mennäkseen hänen jälkeensä, mutta ei voinut. Hänen voimansa olivat aivan lopussa.
Neljännestuntia myöhemmin hän kuitenkin oli kirkon edessä Wolodyjowskin ja Zagloban tukemana.
Sankat joukot aatelia ja rahvasta keräytyi heidän ympärilleen. Naiset irtautuivat kotiinpalanneitten miestensä syleilystä ja juoksivat sukupuolelleen ominaisella uteliaisuudella katselemaan tuota aikoinaan niin peloittavaa Kmiciciä, joka nyt oli Laudan pelastaja ja tuleva staarosta. Piiri tuli yhä sankemmaksi, niin että laudalaisten lopulta täytyi asettua hänen ympärilleen ja suojella häntä tunkeilijoilta.
— Herra Andrzej! — huusi Zagloba. — Emmekö tuoneetkin teille hyviä tuomisia? Ette itsekään osannut sellaisia aavistaa! Mennäänpä nyt Wodoktyyn! Wodoktyyn kihlajaisiin ja häihin!
Zagloban puheen jatko hukkui voimakkaaseen eläköönhuutoon, jonka kaikki laudalaiset Jozwa Jalattoman johdolla kohottivat: