Kun kylä jo oli näkyvissä, poikkesi poika maantieltä lepikkoon.
— Hiljempaa! — sanoi hän. — Kun lepikko loppuu, niin ruotsalaiset ovat pienen matkan päässä oikealla.
Joukko eteni lepikossa hyvin hitaasti, sillä tie oli huonoa suomaata, ja raskaat hevoset upposivat usein polvia myöten. Mutta sitten lehto alkoi harveta, ja saavuttiin sen reunaan.
Noin kolmensadan askelen päässä näkyi loiva, aukea rinne ja siinä pappila sekä sen luona parisataa ratsumiestä.
Jättiläiskokoiset miehet istuivat suurten, joskin laihojen hevosten selässä miekat tahi musketit käsissä, mutta katselivat toiseen suuntaan, nimittäin maantielle, sillä vain sieltäpäin he saattoivat odottaa hyökkäystä. Heidän päittensä yllä liehui komea, sininen leijonalippu.
Etempänä, talon, luona seisoi kaksi vahtia. Toinen niistä oli kääntynyt lepikkoon päin, mutta päivän kilo sattui hänen silmiinsä eikä hän voinut nähdä puolalaisia leppien takaa, joissa jo oli suuret lehdet.
Szandarowski oli tulinen mies, ja hänen verensä alkoi kiehua, mutta hän hillitsi itsensä ja alkoi järjestää joukkoaan. Sillävälin Roch Kowalski laski raskaan kätensä pojan olalle.
— Kuulehan, poika! — sanoi hän. — Näitkö kuninkaan?
— Näin, korkea-arvoinen herra upseeri! — kuiskasi poika.
— Minkä näköinen hän on? Mistä hänet tuntee?