— Kukapa minut olisi lähettänyt? Itse minä ratsastin tänne varsalla, olin vähältä taittaa niskani ja hävitin lakkini! Hyvä, että juuttaat eivät nähneet minua!
Pojan hehkuvat posket vakuuttivat hänen puhuvan totta, ja ilmeisesti hän oli hyvin innostunut toimimaan ruotsalaisia vastaan. Hän seisoi upseerien edessä pidellen toisella kädellään varsaa harjasta, hiukset hajallaan ja läähättäen.
— Entä missä on ruotsalaisten muu sotajoukko?
— Lähtivät matkaan jo aamulla. Jäljelle jäi vain ratsuväkeä, ja yksi nukkuu meidän talossamme. Sanotaan, että se on kuningas.
Szandarowski sanoi:
— Poika, jos sinä valehtelet, niin katkaisen kaulasi, mutta jos puhut totta, niin pyydä mitä tahdot!
Poika lankesi maahan hänen jalustimiensa luo:
— Niin totta kuin elän! En tahdo mitään palkintoa, kunhan korkea-arvoinen herra upseeri käskisi antamaan minulle sapelin!
— Antakaa hänelle jokin säilä! — huudahti Szandarowski, jonka kaikki epäluulot nyt olivat hälvenneet.
Joukko lähti liikkeelle ensin ravia ja sitten nelistäen. Poika ratsasti eturivissä varsallaan ilman suitsia. Hän hoputti hevostaan kantapäillään ja katseli säihkyvin silmin paljastettua sapeliaan.