Mutta jo heti alussa se oli vähällä maksaa hänen henkensä. Kuninkaalla oli henkivartijarykmentti, joka oli koko Skandinavian parhaista miehistä kokoonpantu valiojoukko. Näitten kanssa hän pysähtyi levähtämään Rudnikin kylään. Syötyään siellä päivällisen papin luona kuningas, joka ei edellisenä yönä ollut silmää ummistanut, päätti käydä vähäksi aikaa levolle. Henkivartijat piirittivät talon valvoakseen kuninkaan turvallisuutta. Mutta papin renkipoika puikahti kylästä, hyppäsi laitumella olevan hevosen selkään ja ratsasti Czarnieckin luo.
Puolalaisten etujoukko seurasi luutnantti Szandarowskin johdolla ruotsalaisia vain puolen penikulman päässä. Luutnantti puheli juuri Roch Kowalskin kanssa, joka oli tuonut käskyjä Czarnieckilta, kun äkkiä molemmat näkivät pojan ratsastavan täyttä laukkaa heitä kohti.
— Kuka peijakas tuolla nelistää? — sanoi Szandarowski. — Ja vielä varsalla?
— Maalaispoika! — vastasi Kowalski.
Poika oli saapunut aivan miesjoukon luo ja pysähtyi vasta sitten, kun varsa pelästyi suurta mies- ja hevosjoukkoa ja nousi takajaloilleen. Poika hyppäsi maahan ja kumarsi ritareille.
— Mitä tahdot? — kysyi Szandarowski lähestyen.
— Meillä on pappilassa ruotsalaisia. Sanotaan, että itse kuningas on niiden mukana! — sanoi poika säkenöivin silmin.
— Paljonko niitä on?
— Korkeintaan kaksisataa miestä. Szandarowskin silmät alkoivat kiilua, mutta hän pelkäsi ansaa, katsoi ankarasti poikaa ja sanoi:
— Kuka sinut lähetti?