— Millä tavoin vahvistaa?
— Paljon olen kuullut puhuttavan herra kastellaanin simasta, jota tähän saakka vielä en ole saanut maistaa. Olisipa hauska nähdä, onko se parempaa kuin marsalkan.
— Tyhjennämme kukin lähtöpikarin! Kun sitten tullaan takaisin, niin on pari nassakkaa asunnossanne teitä odottamassa. — Tämän sanottuaan Czarniecki käski tuoda pikarit, juotiin oiva kulaus hyvän mielialan pohjaksi ja lähdettiin matkaan.
Marsalkka otti Czarnieckin vastaan avoimin sylin, kestitsi ja piti yli yön. Seuraavana aamuna molemmat sotajoukot yhtyivät ja jatkoivat matkaansa Czarnieckin johdolla.
Sieniawan luona puolalaiset taas hyökkäsivät ruotsalaisten kimppuun niin hyvällä menestyksellä, että hakkasivat maahan jälkijoukon ja saivat aikaan hämmennystä pääarmeijan riveissä. Vasta päivän sarastaessa karkoitti heidät tykkituli. Sezajskon luona hyökkäsi Czarniecki vielä voimakkaammin. Huomattavat määrät ruotsalaisia joukkoja takertui liejuun ja joutui puolalaisten käsiin. Matka muuttui ruotsalaisille yhä surkeammaksi. Uupuneet ja nälkiintyneet joukot tuskin jaksoivat kulkea laahustaa eteenpäin. Yhä useampia sotamiehiä sortui tielle. Tavattiin monia niin kurjassa tilassa, että he eivät tahtoneet syödä eivätkä juoda, vaan pyysivät vain saada kuolla. Muukalaiset, joita oli suuri määrä ruotsalaisten riveissä, alkoivat karata ja mennä Czarnieckin puolelle. Ainoastaan Kaarle Kustaan murtumaton tahdonlujuus piti armeijan jäännökset koossa.
Ei siinä kyllin, että vihollinen kulki armeijan kintereillä. Monet "puolueet" tuntemattomine johtajineen ja talonpoikaisjoukot olivat kaiken aikaa armeijan tiellä. Nämä järjestymättömät ja verraten harvalukuiset joukot eivät tosin voineet antautua varsinaiseen taisteluun, mutta kiusasivat armeijaa lakkaamatta. Tahtoen saada ruotsalaiset sen luulon valtaan, että tataarilaiset jo olivat saapuneet avuksi, omaksuivat kaikki puolalaiset joukot tataarilaisten sotahuudon, ja "Allah! Allah!" kaikui yöt päivät yhtä mittaa. Ruotsalainen sotamies ei voinut hetkeäkään hengähtää vapaasti, ei hetkeksikään pistää miekkaa tuppeen. Toisinaan muutamat kymmenet miehet saivat hälyytetyksi koko armeijan jalkeille. Hevosia kaatui kymmenittäin, ja ne syötiin heti, sillä muonaa oli mahdotonta hankkia. Myötäänsä näkivät puolalaiset ratsumiehet kauheasti silvottuja ruotsalaisten ruumiita ja ymmärsivät, että se oli talonpoikien kätten työtä. Suurin osa Sanin ja Veikselin välisessä kulmassa olevia maita oli marsalkan ja hänen sukulaistensa. Kaikki talonpojat siellä tarttuivat yhtenä miehenä aseihin, sillä välittämättä omasta vahingostaan oli marsalkka kuuluttanut, että jokainen, joka ottaa osaa taisteluun, pääsee vapaaksi hänen alamaisuudestaan. Tuskin oli tämä sanoma levinnyt, kun kaikki viikatteet taottiin aseiksi ja joka päivä alettiin tuoda leiriin ruotsalaisten päitä, niin että marsalkan täytyi lopulta kieltää tuo tapa epäkristillisenä.
Silloin alettiin sen sijaan tuoda hansikkaita ja ritarien kannuksia. Epätoivoon saatetut ruotsalaiset kiduttivat julmasti niitä, jotka joutuivat heidän käsiinsä, ja sota muuttui päivä päivältä kauheammaksi. Jokin määrä puolalaisia oli vielä ruotsalaisten puolella, mutta ainoastaan pelosta. Matkalla Sezajskoon karkasi niitä paljon, ja jäljelläolevat osoittivat joka päivä sellaista kurittomuutta leirissä, että Kaarle Kustaa käski teloittaa niitä samalla kertaa suuren määrän. Tämä oli merkkinä yleiseen karkaamiseen, joka pantiin toimeen miekka kädessä. Tuskin kukaan puolalaisista jäi jäljelle, ja Czarniecki, joka täten sai tuntuvan lisän joukkoonsa, alkoi hyökätä yhä suuremmalla voimalla.
Marsalkka Lubomirski auttoi häntä uskollisesti. Kenties hänen luonteensa jalommat puolet saivat tällä kertaa, lyhyeksi aikaa tosin, voiton ylpeydestä ja itserakkaudesta, sillä hän ei säästänyt vaivojaan eikä pelännyt vaaroja, vaan johti usein itse joukkoja eikä antanut ruotsalaisille ollenkaan rauhaa. Koska hän oli hyvä soturi, teki hän suuria palveluksia. Nämä ynnä myöhemmin tehdyt olisivat säilyttäneet hänen muistonsa kunnioitettuna, jollei hän sittemmin olisi yhtynyt häpeälliseen kapinaan, joka vahingoitti isänmaata.
Mutta tähän aikaan teki hän voitavansa saavuttaakseen kunniaa, ja se verhosikin häntä kuin viitta. Hänen kanssaan kilpaili herra Witowski, Sandomirin kastellaani, vanha ja kokenut soturi. Tämä tahtoi olla itse Czarnieckin veroinen, mutta ei onnistunut siinä, sillä hänellä ei ollut johtajan ominaisuuksia.
Nämä kolme ahdistelivat ruotsalaisia mitä ankarimmin. Asiat menivät niin pitkälle, että takajoukkoihin joutuneet jalkaväki - ja ratsuväkirykmentit kulkivat semmoisen pelon vallassa, että pienimmästäkin syystä syntyi pakokauhu niiden keskuudessa. Kaarle Kustaa päätti kulkea aina itse takajoukkojen mukana, jotta hänen läsnäolonsa rohkaisisi miehiä.