— Eikö marsalkka epäillyt mitään? — kysyi taas Czarniecki.
— Hänkö? Hän nieli kaikki, mitä hänelle syötin. Luulin, että hän räjähtää rikki riemusta kuin ruotsalainen kranaatti. Sen miehen voisi imartelulla houkutella vaikka alas helvettiin.
— Kunhan vain kaikki tämä koituisi ruotsalaisille tuhoksi, mutta minä toivon, että niin käy! — sanoi Czarniecki iloissaan. — Te olette ovela mies, mutta älkää liiaksi naurako marsalkalle, sillä moni ei olisi näinkään tehnyt. Hänestä riippuu paljon. Lubomirskin maat ulottuvat Sandomiriin asti, ja kun marsalkka sanoo vain sanan, niin koko seutu nousee kapinaan, talonpojat ryhtyvät vaikeuttamaan ruotsalaisten paluuta, polttavat sillat, piilottavat ruokavarat metsiin… Te olette tehnyt minulle palveluksen, jonka muistan kuolemaani saakka, mutta myös herra marsalkalle minun on oltava kiitollinen, sillä mielipiteeni on, että hän ei ole toiminut pelkästä turhamaisuudesta.
Hän löi kesiään yhteen ja sanoi paashille, joka astui sisään:
— Hevoset heti tänne!… Rauta on taottava kuumana!
Sitten hän kääntyi everstien puoleen:
— Te kaikki tulette kanssani! Tahdon, että seurueeni on suuri!
— Tulenko minäkin? — kysyi Zagloba.
— Te olette rakentanut sillan minun ja marsalkan välille, ja senvuoksi on teidän ensimmäisenä sen yli ajettavakin. Luulen muuten, että teidät kaikki siellä mielellään näkevät luonaan. Tulkaa mukaan, herra veljeni, muuten luulen teidän aikovan jättää työnne keskeneräiseksi!
— Vaikea juttu! Mutta minun pitäisi saada hieman vahvistaa itseäni, sillä voimani ovat vähissä.