— Eläköön uljas ritari, koko sotajoukon ylpeys! Alettiin ryypätä kenttäpulloista. Annettiin Rochille, hän joi yhdellä henkäyksellä pohjaan ja tuli heti paremmalle tuulelle.
Sillä aikaa kuin kuningasta ajettiin takaa maantiellä, pitivät ruotsalaiset ratsumiehet pappilan luona puoliaan urhoollisuudella, joka oli heidän kuuluisan rykmenttinsä arvoinen. Vaikka heidät oli yllätetty ja heti hajoitettu, niin he pian kokoontuivat taas yhdeksi joukoksi sinisen lipun ympärille. Ei kukaan pyytänyt armoa, hevonen kosketti hevoseen, käsivarsi käsivarteen, ja he löivät miekoillaan niin voimakkaasti, että yhteen aikaan voitto jo näytti kallistuvan heidän puolelleen. Puolalaiset ponnistivat kaikki voimansa, sapelit ja miekat kalisivat toisiaan vastaan ja katkeilivat. Toisinaan ratsu sukelsi näkyviin kuin delfiini meren pinnalle, mutta hetken kuluttua se taas upposi ja sekaantui yhteiseen mylläkkään. Huudot lakkasivat, kuului vain hevosten hirnunta, raudan kaamea kalina ja väsyneitten rintain huohotus. Hurja raivo valtasi ruotsalaisten ja puolalaisten sydämet. Taisteltiin miekkojen tyngillä, miehet tarttuivat toistensa hiuksiin ja viiksiin ja purivat toisiaan hampaillaan. Ne, jotka olivat pudonneet hevosten selästä, mutta pysyivät vielä jaloillaan, pistelivät aseillaan hevosia vatsaan ja miehiä pohkeisiin. Taistelun telmeessä miehet muuttuivat jättiläisiksi ja iskivät kuin jättiläiset. Miesten ja hevosten alta alkoi rinnettä alas veri virrata puroina.
Sininen lippu liehui yhä ruotsalaisten joukon päitten yllä, mutta itse joukko pieneni pienenemistään.
Szandarowski riehui kuin hirmumyrsky, mutta yksi ratsumies oli vielä raivoisampi kuin hän. Se ratsumies oli se poika, joka oli tuonut tiedon ruotsalaisista Rudnikiin ja joka nyt muitten mukana oli hyökännyt vihollisia vastaan. Hän löi sapelillaan umpimähkään niinkuin mieletön, niinkuin mies, joka näkee olevansa kuoleman oma ja jonka ainoana pyrkimyksenä on kostaa kuolemansa.
Lipun ympärille kerääntyneiden ruotsalaisten lukumäärä oli peloittavasti pienentynyt. Heitä oli enää vain muutamia, ja puolalaisjoukko kihisi heidän ympärillään. Ruotsalaiset kuolivat äänettöminä, hammasta purren. Ei yksikään käsi ojentunut pyytämään armoa.
Alettiin kesken mylläkän huutaa:
— Ottakaa lippu! Lippu!
Sen kuultuaan poika pisti sapelin kärjellä hevostaan, kiiti huimaa vauhtia eteenpäin ja iski sapelillaan lipunkantajaa kasvoihin. Tämä levitti kätensä ja painoi kasvonsa hevosen harjaa vastaan.
Samalla kaatui sininen lippu.
Lähin ratsumies päästi kovan huudon ja tarttui lipun tankoon, mutta poika kiskaisi sen itselleen, painoi rintaansa vasten ja huusi: