— Se on minun! En anna sitä! Se on minun!
Viimeiset ruotsalaiset syöksyivät raivoisasti hänen kimppuunsa, eräs pisti miekan hänen olkapäänsä läpi, mutta samassa hakattiin kaikki jäljellä olevat ruotsalaisetkin maahan.
Sen jälkeen ojentui muutamia verisiä käsiä poikaa kohti.
— Lippu! Anna lippu! — alettiin huutaa.
Szandarowski tuli hänen avukseen.
— Antakaa hänen olla! Näin omin silmin, kun hän sen otti. Antakoon hän itse sen ylipäällikölle!
— Kastellaani saapuu! — huusivat useat äänet. Tiellä näkyi todellakin kokonainen lippukunta ratsuväkeä, joka kiiruhti pappilaa kohti. Ne olivat laudalaisia, ja etunenässä ratsasti itse herra Czarniecki. Nähdessään taistelun jo olevan lopussa tulijat hiljensivät vauhtia. Szandarowskin sotilaat alkoivat mennä heitä vastaan.
Szandarowski ratsasti kastellaanin luo antamaan kertomusta tapahtumain kulusta, mutta oli niin hengästynyt, että alussa ei tahtonut saada sanaa suustaan ja ääni takertui kurkkuun.
— Itse kuningas oli… en tiedä… pääsikö pakoon…
— Pakeni! Pakeni! — sanoivat ne, jotka olivat seuranneet takaa-ajoa.