— Lippu on otettu!… Paljon kaatuneita! Mitään sanomatta Czarniecki ratsasti katsomaan taistelukenttää. Näky oli peloittava ja surullinen. Parisataa ruumista, ruotsalaisia ja puolalaisia, makasi maassa vieretysten ja monissa paikoin päällekkäinkin. Jotkut pitivät toisiaan tukasta, jotkut makasivat kuin veljellisessä syleilyssä. Monet kasvot olivat niin raadeltuja, että niissä ei enää ollut mitään inhimillistä. Päällikön hevosen jalat tulivat punaisiksi verestä. Veren ja hien haju oli tukahduttava. Äänettömänä Czarniecki ratsasti pappilan ympäri ja katseli talon takana makaavia ruumiita, kunnes taas palasi päätaistelun paikalle.
— Huomaan, että täällä on tehty kunnollista työtä, — sanoi hän viimein, — ja olen tyytyväinen teihin!
Miehet heittelivät verisin käsin lakkejaan ilmaan ja huusivat:
— Vivat Czarniecki!
— Suokoon Jumala pian uuden taistelun!… Vivat!… Vivat!…
Kastellaani sanoi heille:
— Menkää takajoukkoihin lepäämään. Herra Szandarowski, kuka otti lipun vihollisilta?
— Etsikää poika käsiin! — huudahti Szandarowski. — Missä hän on?
Sotamiehet riensivät etsimään ja löysivät pojan tallista varsan luota, joka saamistaan haavoista oli niin heikkona, että veti viimeisiä hengenvetojaan. Ensi silmäyksellä näytti siltä, kuin ei pojallakaan enää olisi pitkältä elinaikaa jäljellä, mutta hän piti yhä lippua molemmin käsin rintaansa vastaan painettuna.
Hänet vietiin heti Czarnieckin luo. Paljain jaloin, hajalla hapsin, rinta paljaana, ruotsalaisten ja oman veren tahrimana hän seisoi päällikön edessä tuskin pysyen jaloillaan, mutta silmät yhä vielä säihkyvinä. Czarniecki hämmästyi nähdessään hänet.