— Moukka! — murahti Zagloba.
Upseeri kääntyi Andrzejn puoleen:
— Kuningas on leirin toisessa päässä. Tahtoisitteko olla hyvät ja olla tässä sillä välin kuin minä menen ilmoittamaan!
Hän lähti. Toverukset alkoivat katsella ympärilleen. Leiri oli sangen suuri ja täytti koko Veikselin ja Sanin välisen kulman. Kolmion huipussa oli Pniew, sen pohjan toisella rannalla Tarnobrzeg ja toisella Rozwadow. Koko alaa ei voinut nähdä yhdellä silmäyksellä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi kaivantoja sekä valleja ja niillä tykkejä ja miehiä. Keskustassa, Gorzycyssa, oli kuninkaan asunto, ja siellä oli myös armeijan pääosa.
— Jos ei niitä nälkä täältä karkoita, niin emme heille mitään voi! — sanoi Kmicic. — Koko tienoo on linnoitettu, ja hevosillekin on laidunta.
— Olipa heillä äsken koko Puola, mutta nyt on vain pieni kiila! — sanoi
Zagloba. — Istukoot täällä terveydekseen tahi palatkoot Jaroslawiin!
— Puhukaahan noille heittiöille sitä koiran kieltä ja kysykää Rochin kohtaloa! — sanoi sitten Zagloba Kmicicille.
— Ette tunne säännöllisen sotajoukon sotilaita! — vastasi Andrzej. — Ei kukaan heistä avaa suutaan ilman käskyä. Turha vaiva puhua heille!
— Tiedän, että noilla lurjuksilla ei ole käytöstä. Kun meidän aatelin luo tulee lähettiläitä, niin heti on juttu käymässä, kysytään lähettilään vointia ja hänen lapsistaan, ryypätään hänen kanssaan viinaa ja ruvetaan puhumaan politiikkaa, mutta nämä seisovat kuin pylväät ja töllistävät meitä.
Yhä enemmän jalkaväkeä kertyi lähettiläiden luo heitä uteliaasti katselemaan. Nämä taasen komeissa puvuissaan ottivat arvokkaan asenteen. Enimmän huomiota herätti Zagloba, joka oli mahtavan näköinen kuin senaattori, vähimmän Wolodyjowski pienen kokonsa vuoksi.