— Tiedän, että maksoin hänelle samalla tavalla kuin hän tahtoi minua kohdella, mutta jätin hänet henkiin.
— Hän kuoli.
— Luulin kyllä, että hän kuolee, — sanoi Andrzej viitaten kädellään.
— Herra eversti! — sanoi Zagloba. — Onko täällä leirissänne muuan Roch
Kowalski?
Sadowski naurahti:
— Onpa kylläkin!
— Kiitos Jumalan ja Pyhän Neitsyen! Poika on elossa, ja minä lunastan hänet täältä. Jumalan kiitos!
— En tiedä, luovuttaneeko kuningas hänet, — sanoi Sadowski
— Miksi ei luovuttaisi?
— Koska hän on mieltynyt mieheen. Kuningas tunsi hänet heti samaksi mieheksi, joka häntä ahdisti Rudnikin luona. Hytkimme naurusta, kun vankia kuulusteltiin. Kuningas kysyi: "Miksi te minua niin vihaatte?" Vanki vastasi: "Olen luvannut." Kuningas jatkoi: "Aiotteko vastakin minua ahdistaa?" "Kuinkas muuten!" vastasi mies. Kuningasta nauratti ja hän sanoi: "Luopukaa siitä, niin lahjoitan teille henkenne ja vapautenne!" "Ei se käy päinsä!" "Miksi?" "Koska silloin eno sanoisi minua tomppeliksi". "Oletteko min varma siitä, että voittaisitte minut kaksintaistelussa?" "Selviäisin toki viidestäkin tuommoisesta!" Vielä sanoi kuningas: "Ja uskallatte nostaa kätenne majesteettia vastaan?" Hän vastasi: "Kun se kerran tunnustaa iljettävää uskoa!" Käänsimme kuninkaalle joka sanan, ja hän tuli yhä iloisemmaksi ja toisteli: "Minua miellyttää tämä veikko!" Viimein hän, nähdäkseen oliko vanki todellakin jytymiehiä, käski valita kaksitoista vahvaa kaartilaista ja antaa näiden vuorotellen painia vangin kanssa. Mutta hän on ihmemies. Minun lähtiessäni hän oli kellistänyt jo kymmenen miestä niin, että yksikään niistä ei päässyt omin voimin ylös. Tulemme parhaiksi näkemään näytelmän lopun!