— Tunnen Rochin! Minun vereni! — huudahti Zagloba. — Annamme hänestä vaikkapa kolme hyvää upseeria.
— Tapaatte kuninkaan hyvällä tuulella — sanoi Sadowski. — Se on nykyisin harvinaista.
— Sen kyllä uskon, — sanoi pikku ritari. Sadowski kääntyi Kmicicin puoleen ja alkoi kysellä, miten hän pääsi Kuklinowskin käsistä, vieläpä sai tämän valtaansa. Kmicic alkoi kertoa seikkaperäisesti, sillä hän kehuskeli mielellään. Sadowski oli aivan ymmällä ihmettelystä ja puristi sitten Kmicicin kättä.
— Uskokaa minua, — sanoi hän, — että iloitsen sydämestäni, sillä vaikka olen ruotsalaisten palveluksessa, niin jokaisen oikean sotilaan sydän riemastuu, kun kelpo ritari tekee lopun heittiöstä. Täytyy tunnustaa, että teidän kaltaistanne ritaria saa etsiä kynttilä kädessä in universo.
— Te olette sangen kohtelias, herra upseeri! — sanoi Zagloba.
— Ja myös kuuluisa soturi, me tiedämme sen! — sanoi Wolodyjowski.
— Koska olen oppinut teiltä sekä kohteliaisuutta että sotataitoa! — vastasi Sadowski nostaen kätensä lakin reunaan.
Näin puhellen ja kilpaillen kohteliaisuudessa he saapuivat Gorzyciin, jossa oli kuninkaan asunto. Se oli täynnä sotilaita kaikista aselajeista. Lähettiläät katselivat uteliaina sotamiesryhmiä. Jotkut tahtoivat nukkumalla haihduttaa pahimman nälän ja makasivat penkeillä, sillä päivä oli sangen kaunis ja lämmin. Jotkut kiilloittivat laulellen kypäräänsä ja haarniskaansa. Toiset taas taluttivat hevosia. Sanalla sanoen, leiri eli ja kihisi kirkkaan taivaan alla. Muutamilla kasvoilla tosin näkyi kauheitten vaivojen ja nälän jälkiä, mutta aurinko heitteli niillekin hohdettaan, ja kun näille verrattomille sotilaille nyt oli alkanut levon aika, niin heissä oli taas reippautta ja ryhtiä. Wolodyjowski ihaili heitä mielessään, varsinkin jalkaväkirykmenttejä, jotka olivat maailmankuuluja kestävyydestään ja rohkeudestaan, Sadowski puolestaan selitteli eteenpäin kuljettaessa:
— Tuossa on kuninkaan smoolantilainen kaartinrykmentti! Tuossa on taalalaista jalkaväkeä!
— Mitä ihmettä! Mitä nuo pienet kummitukset ovat? — huudahti äkkiä Zagloba osoittaen pieniä, tummaihoisia miehiä, joiden mustat hiukset riippuivat kahden puolen päätä.