— Älkää moittiko valtakunnan suurinta sotapäällikköä! — sanoi Jan
Skrzetuski.
— En minä moiti, vaan minun suoleni, joita nälkä soittelee kuin viulua.
— Ruotsalaiset saavat tanssia niiden tahdissa! — keskeytti Wolodyjowski. — Nyt lisätkäämme vauhtia. Tahtoisin tavata heidät sen kapakan luona metsässä, jonka ohi ajoimme mennessämme.
He jatkoivat matkaa nopeammin, mutta ei kovin nopeaan. Kuljettiin metsässä, josta heitä ei voitu nähdä. Kun alettiin lähestyä kapakkaa, hiljennettiin vielä vauhtia ja kuljettiin askel askelelta, että ei kuuluisi melua. Kun oltiin jo pyssyn kantaman päässä, kuului ihmisten ääniä.
— Siellä ne ovat! — sanoi Wolodyjowski.
Ruotsalaiset olivat todellakin pysähtyneet kapakan luo ja etsivät sieltä jotakuta elävää olentoa saadakseen hiukan kastella kaulaansa. Mutta kapakka oli autio. Jotkut tutkivat päärakennuksen, jotkut taas aitan ja ulkohuoneet, toisten ulkona pidellessä etsijäin hevosia.
Wolodyjowskin joukko lähestyi sadan askelen päähän ja alkoi tataarilaisen puolikuun muodossa saartaa kapakkaa. Äkkiä kuului huuto: "Allah!" ja muutamia pyssyn laukauksia. Musta rivi sotamiehiä ilmestyi aivan kuin maasta kasvaneena. Syntyi mellakka, sapelit kalisivat, kuului sadatuksia ja huutoja, mutta lyhyessä ajassa oli koko asia saatettu loppuun.
Kapakan edustalle jäi muutamia miesten ruumiita ja hevosten raatoja. Wolodyjowskin joukko jatkoi matkaansa kuljettaen mukanaan viisikolmatta vankia.
Päivän koittaessa he saapuivat Magnuszewiin. Czarnieckin leirissä ei kukaan nukkunut. Kaikki olivat täysin valmiina. Kastellaani itse tuli vastaan laihana ja kalpeana rasituksesta.
— No? — kysyi hän Wolodyjowskilta. — Onko vankeja.