Näin sanottuaan Wolodyjowski johti joukkonsa tien vieressä olevaan metsään asettaen sen tien kahden puolen noin sadan askelen päähän tiestä ja käskien kaikkien olla hiljaa ja pitää suitset kireällä, että yksikään hevonen ei hirnahtaisi.
Seisottiin kuulematta pitkään aikaan mitään muuta kuin satakielten innokasta laulua läheisestä lepikosta. Väsyneet sotilaat alkoivat nuokkua satulassaan, Zagloba painautui hevosen kaulaa vastaan ja nukkui sikeästi. Hevosetkin torkkuivat. Kului tunti. Viimein Wolodyjowskin tottunut korva erotti kavioitten kapseen kaltaisen äänen tieltä.
— Valmiit! — huusi hän sotureilleen.
Itse hän tunkeutui tien reunaan ja katseli. Tie kimalteli kuutamossa kuin hopeanauha, mutta siinä ei näkynyt mitään. Kavioitten kapse kuitenkin läheni.
— Tulevat! — sanoi Wolodyjowski.
Kaikki vetivät suitset tiukalle ja pidättivät henkeään. Ei kuulunut muuta kuin satakielten laulu lepikosta.
Mutta sitten ilmestyi tielle ruotsalainen ratsumiesjoukko, johon kuului noin kolmekymmentä miestä. He etenivät hitaasti eivätkä olleet rivissä, vaan vapaana joukkona. Sotamiehistä jotkut puhelivat keskenään, jotkut laulelivat hiljalleen, sillä lämmin toukokuun yö sai sotamiestenkin rinnat lämpenemään. He kulkivat mitään aavistamatta niin läheltä herra Michalia, että hän tunsi hevosten hajun ja ratsumiesten suussa palavien piippujen savun.
Viimein he katosivat näkyvistä tien käänteessä. Wolodyjowski odotti, kunnes kavioitten kopina lakkasi kuulumasta. Sitten hän palasi miestensä luo ja sanoi Skrzetuskeille:
— Ajakaamme heidät nyt kuin hanhet kastellaanin leiriin! Kukaan ei saa päästä pakoon, jotta ei veisi tietoa toisille!
— Jos sen jälkeen herra Czarniecki ei anna meidän syödä ja nukkua kylliksemme, — sanoi Zagloba; — niin kiitän häntä palveluksesta ja palaan herra Sapiehan luo. Herra Sapiehalla kun on taistelu, niin taistellaan, ja kun on välihetki, niin pidetään pitoja. Jos olisi vaikka neljä suuta, niin kaikille riittäisi sopivaa työtä. Se on johtaja!