— Mitä teidän ylhäisyytenne sitten tahtoo? Mitä meidän on tehtävä?
— Jokea kohti kaikki! Jokea kohti! Menkää paikallenne!
Ja Czarnieckin silmät alkoivat salamoida niin peloittavasti, että
Witowski puhumatta enää sanaakaan palasi paikalleen.
Armeija oli nyt kahdenkymmenen askelen päässä rannasta ja seisoi sen suunnassa pitkänä rivinä. Ei kukaan upseereista eikä sotamiehistä tietänyt, mitä tämä tarkoitti.
Äkkiä ilmestyi Czarniecki kuin salama rintaman eteen. Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmänsä säkenöivät. Hänen viittansa kohosi tuulessa aivan kuin siiviksi hartioille, hänen hevosensa hypähteli hänen allaan. Hän tempasi hatun päästään ja huusi kaikuvalla äänellä joukolleen:
— Veljet! Vihollinen turvautuu jokeen ja pilkkaa meitä! Se on tullut yli meren tuhoamaan isänmaamme ja luulee, että me sen puolustukseksi emme kykene uimaan tuon joen yli!
Hän paiskasi hattunsa maahan ja osoitti sapelillaan lainehtivaa jokea. Innostus valtasi hänet, hän kohosi satulassaan ja huusi vielä voimakkaammin:
— Se, jolle Jumala, usko ja isänmaa on rakas, seuratkoon minua!
Hän kannusti hevostaan ja syöksyi jokeen. Vesi räiskähti, mies ja hevonen hävisivät aaltoihin, mutta olivat kohta taas veden pinnalla.
— Herrani jäljessä! — huusi Michalko, sama, joka Rudnikin luona oli kunnostautunut.