Ruotsalaiset juoksivat toiselta puolen vastaan, ja kohta alkoivat musketit paukkua, ensin harvaan, sitten yhä tiheämpään. Savu levisi joen ylle. Kehoitushuutoja kaikui molemmin puolin. Molempien sotajoukkojen huomio keskittyi siltaan, joka oli puinen ja kapea, vaikea valloittaa, mutta helppo puolustaa. Sen yli oli joka tapauksessa ainoa mahdollisuus päästä ruotsalaisten puolelle.
Neljännestuntia myöhemmin lähetti Czarniecki Lubomirskin rakuunat
Wasowiczin avuksi.
Mutta ruotsalaiset alkoivat nyt ampua myös tykeillä vastapäistä rantaa. Uusia tykkejä tuotiin yhä paikalle, ja kuulat lensivät vinkuen yli rakuunain päiden, putoilivat niitylle ja myllersivät maan.
Badenin maakreivi seisoi armeijansa takana metsän laidassa ja katseli kaukoputkella taistelun kulkua. Mutta silloin tällöin hän otti sen pois silmiensä edestä ja viittoi käsillään katsellen ihmetellen esikuntaansa.
— He ovat tulleet hulluiksi! — sanoi hän. — Tahtovat anastaa tuon sillan. Muutama tykki ja pari, kolme rykmenttiä voi sen pitää hallussaan kokonaista armeijaakin vastaan.
Mutta Wasowicz miehineen tunkeutui yhä itsepintaisemmin eteenpäin, mikä teki puolustuksenkin kiihkeämmäksi. Sillasta tuli taistelun keskipiste, jota kohti lopulta koko ruotsalaisten sotavoima vetäytyi. Sillalle suorastaan satoi rautaa ja tulta. Wasowiczin miehiä kaatui tiheinä joukkoina, mutta samaan aikaan tuli Czarnieckilta yhä tiukempia käskyjä, että heidän on mentävä eteenpäin.
— Czarniecki tapattaa nuo miehet! — huudahti äkkiä Lubomirski.
Myös Witowski kokeneena sotilaana huomasi, että asiat olivat huonosti, ja vapisi kärsimättömyydestä. Viimein hän ei jaksanut hillitä itseään, vaan nelisti Czarnieckin luo, joka kaiken aikaa jostakin käsittämättömästä syystä oli kuljettanut joukkojaan yhä lähemmäksi jokea.
— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti Witowski — Verta vuodatetaan turhaan! Tuota siltaa emme saa haltuumme!
— En minä sitä tahdokaan! — vastasi Czarniecki.