— Pääsikö niitä paljon karkuun? Wolodyjowski pyöritti vain päätään merkiksi, että semmoisia ei ollut paljon, mutta oli niin uupunut, että ei jaksanut puhua sanaakaan, vaan haukkoi suu auki ilmaa. Viimein hän osoitti kädellään suutaan ilmoittaakseen, että ei voi puhua, ja Czarniecki ymmärsi merkin.
Mutta Zagloba oli jo paremmin päässyt hengästyksestä ja alkoi hampaat kalisten puhua katkonaisella äänellä:
— Hyväinen aika! Olemme hikisiä, ja tuuli on kylmä!… Vilu puistattaa ruumistani… Riisukaa takki jonkun suurikokoisen ruotsalaisen yltä ja antakaa minulle, sillä minulla on kaikki märkää… Läpimärkää joka paikassa. En tiedä, onko se vettä vai hikeä vaiko ruotsalaisten verta… Jos olisin koskaan aavistanut… että vielä elämässäni nitistän semmoisen määrän ruotsalaisia… niin ihme se olisi ollut… Suurin voitto tässä sodassa!… Mutta toiste en ratsasta veteen!… Syömättä, juomatta, nukkumatta, ja sitten kylmä kylpy kaiken päälle… Jo se riittää minun ikäiselleni… Halvaus tästä tulee… Viinaa, Herran tähden!…
Kuultuaan tämän ja nähdessään, että vanha soturi oli kokonaan vihollisen veren tahrima, Czarniecki ojensi hänelle oman pullonsa.
Zagloba pani sen huulilleen ja antoi kohta takaisin tyhjänä.
— Ottakaapa todellakin yllenne toinen puku, vaikkapa ruotsalainen! — sanoi Czarniecki.
— Minä etsin enolle isokokoisen ruotsalaisen! — lausahti Roch.
— Miksi pukeutuisin verisiin vaatteisiin? — sanoi Zagloba. — Riisu kaikki paitaa myöten siltä kenraalilta, jonka toin tänne!
— Otitteko vangiksi kenraalin? — kysyi Czarniecki vilkkaasti.
— Mitäpä minä en olisi tehnyt! — vastasi Zagloba.