»Kas noin, nyt se on seinällä.» Harald juoksi alas ja katseli levitettyä vaatetta.
»Meidän kaikilla runoilijoillamme on lippu vuoteensa yläpuolella.»
»No niin, teidän runoilijoillanne», sanoi Holstein ja keikautti itsensä yht'äkkiä pylväältä vuoteelle, jonne hän putosi niin että mätkähti, jääden makaamaan selälleen. »Ne ovat jumaliste liian omituisia minulle.»
»Norjan runoilijat ovat maailman suurimmat», sanoi Harald ja takoi korkojaan vuoteeseen, jolla hän istui.
»Hm», sanoi Holstein, joka makasi oikoisenaan, »me tanskalaiset, Joán, emme sentään kerskaile noin suuriäänisesti…»
Kiivaasti, osittain sen tiedottoman mustasukkaisuuden takia, jota he kaikki tunsivat suhteessaan Joániin, huusi Harald:
»Eihän Joán ole tanskalainen.»
»Hänen äitinsä oli ainakin», vastasi Holstein.
»Eihän ihmisellä ole puolinaista isänmaata», sanoi Harald ja oikaisihe vuoteeseen, kuten Holstein.
Joán ei ollut puhunut eikä liikahtanut — hän istui siinä, Haraldin vuoteen jalkopäässä, ja vieraan lippuvaatteen heijastus osui hänen kasvoihinsa tummana punerruksena.