Joánin silmät tummenivat kuin tuskanhuumeessa; niin kuolleet ne olivat, kuin olisivat olleet pelkkiä jänteitä, kuolleita jänteitä, aivan kuin sokealla, — ja samalla hän vielä kerran muisteli, vielä, vielä kerran, ensimmäistä päivää jolloin Aponyi saapui oppilaitokseen ja herra Dupierre mustassa takissaan sanoi hänelle, pysähtyen Joánin eteen:
»Tässä on eräs maanmiehenne, kreivi Aponyi — Joán Ujházy.»
Ja Josef Aponyi, joka tiesi kuka Joán oli ja että hän oli täällä, tuskin avasi paksuja huuliaan vastatessaan:
»Ujházy. Erehdytte, hyvä herra, hän ei ole magyari eikä maanmieheni.»
Askelia kuului. Josef Aponyi tuli takaisin. Ja sekunnissa Joán oli juossut häntä vastaan ja iskenyt nyrkeillään, jotka olivat kovat kuin kuulat, hänen kasvoihinsa, hänen leukaansa, hänen niskaansa ja jälleen hänen leukaansa mielettömässä raivossa.
»Roisto, roisto, roisto!» huusi hän ja löi yhä — mutta taukosi äkkiä ja meni sisään. Ja Josef Aponyi ei edes ollut ajatellut puolustaa itseään.
»Tulette liian myöhään», sanoi opettaja, Joánin saapuessa luokkahuoneeseen.
»Niin tulen», vastasi Joán ja istuutui paikalleen.
»Missä on Aponyi?» kysyi opettaja.
»Hänellä on vieras», sanoi Harald.