»Hän on käynyt johtajan luona ja sitten mennyt», sanoi Holstein ja soitti soittamistaan.
Joán ei vastannut. Sävel oli vaihtunut. Se oli eräs äidin lauluja — se saapui kaukaa ja hiljaisena.
»Niin, soita se», sanoi Holstein, ja tietämättä minkä vuoksi ajatuksensa yhä askartelivat Josef Aponyissa, hän lisäsi:
»Aponyi on suuruudenhullu.»
Kolmannen kerran Joán kuuli Aponyin nimen ja tunsi sen kuin neulanpistoksena kynsiensä alla. Hän ei tietänyt yhä soittavansa samaa laulua, vaikkakin aina vain hurjemmin, nopeammin ottein, aivan kuin sävel olisi ollut särkymäisillään — joko sitten tuskan paineesta tai uhmasta.
Holstein kohotti silmänsä. Musiikki ja naisten näkeminen sytytti niiden pohjimmaisissa sopukoissa samanlaisen välkähdyksen, ja se oli melkein kuin hulluutta.
Joán soitti yhä äidin lauluja, ne kaikki. Oli kuin hän olisi viskannut ne luotaan, aivan niinkuin laivuri heittää painolastin laivansa laidan yli.
Holstein säesti häntä, sävelten pannessa hänen kasvonsa värähtämään, ja hän sanoi äänellä, joka aina oli omituisen samea, joko sitten turtuneisuudesta tai ainaisesta, salatusta kiihtymyksestä:
»Sinä soitat kyllä tanskaa, mutta soitat sitä kuin mustalainen.»
Joán taukosi äkkiä soittamasta. Viimeinen ote oli niin kiihkeä, kuin hän olisi tahtonut katkoa kielet.