Myöskin herra Dupierre oli noussut. Hän oli ennen kaikkea aivan hämmentynyt.
»Mutta, rakas nuori ystävä… täytyyhän sentään… teidän herra isänne…»
Ja samassa silmänräpäyksessä hän päätti mielessään, että hän siis kirjoittaisi kreivi Aponyi vanhemmalle: »Teidän Ylhäisyytenne voi käsittää, että vaadin nuorukaisen viipymättä lähtemään.»
Joán oli mennyt lattian poikki.
»Hyvästi», sanoi hän.
Herra Dupierre oli ojentanut erikoisen hyvin hoidetun kätensä. Mutta
Joán ei sitä huomannut. Hän oli jo mennyt.
Hän meni huoneeseensa ja otti esille pitkän silkkikukkaron pulpetistaan. Hän laski rahat. Sen yön hän saattoi asua Grand Hotelissa, jossa hänet tunnettiin. Ja huomenna muuttaa professori Legat’n luo, joka aina oli sitä esittänyt. Ja sitenhän kävisi myös varmaksi, että hän saisi täydellisen koulutuksen.
Hän jäi seisomaan tuokioksi — kultarahat yhä vielä kädessään.
Niin, siis oli päätetty:
Että hän saisi täydellisen koulutuksen.