»Täällä on melkein samanlaista kuin diplomaattikutsuissa.»
»Paitsi mitä muotoihin tulee», sanoi hänen rouvansa, ja he nauroivat kaikki kolme, samalla kuin prinsessa sanoi:
»Oh, en juuri osaisi kuvitella mitään pahempaa kuin että vielä kuuluisimme siihen joukkoon.»
»Eikö totta», jatkoi hän, »koti on sentään aina koti. Ja sitäpaitsi, kun noin lakkaamatta matkustaa paikasta paikkaan ja kaikkialla huomaa uusia naurettavuuksia, käy lopulta koko ihmiskunta naurettavaksi…»
Joán, joka kuuli prinsessan sanat, tuijotti silmänräpäyksen ajan häneen, ja ministeri sanoi, yht'äkkiä hyvin vakavana:
»Se on aivan totta. Meidän elämässämme on jotain kirouksenalaista.»
»Mutta», jatkoi hän samaan sävyyn, »maa, jota kukin voimiensa mukaan palvelee, ei kysy, mitä tuo palvelus meille maksaa».
Joán istui yhä kasvot ministerin pöytään kääntyneinä, ja hienot rypyt hänen silmiensä ympärillä vavahtelivat heikosti.
»Se on totta», vastasi prinsessa; »mutta minä olen hyvin iloinen siitä, että Paul voi palvella Romaaniaa perustamalla raakasokeritehtaita».
»Ah, ruhtinatar», sanoi rouva Benckendorf, »se ei ole niin vaikeata kuin luulette. Ja aiommehan sitäpaitsi kuolla Darmstadtissa. Kun mieheni tulee kuusikymmenvuotiaaksi, ostamme talon 'Prinsessan puistotien' varrelta ja viljelemme parsaa.»