»En, rouva, en ole koskaan keinotellut. — Ja sitäpaitsi olen nähnyt niin harvojen taiteilijoiden kuolevan varakkaina.»
Äkkiä kaikki pöydät hiljenivät. Madame de Stein teki liikkeen kädellään, aivan kuin olisi pyyhkäissyt jonkin hiuksen otsaltaan, jossa ei ollut hiusta, samassa kuin junan häiritsevä melu yht'äkkiä ympäröi heitä ja he tajusivat kaikki vaunujen ja ovien ja lattioiden äänekkään tärinän.
Sitten sanoi Jean Roy, jonka suuret ja avoimet kasvot, vaikkakin hieman liian lihavat, kuvastivat kaikkia mielenliikkeitä:
»Niin, se on totta — ja merkillistä.»
Ja äkillistä ajatusyhtymää seuraten hän alkoi puhua eräästä kuuluisasta toverista, laulajasta, joka vasta oli kuollut.
»Niin», sanoi hän, »hän oli ihmeellinen ihminen. Kesken erästä kiertuettaan Amerikassa hän lopetti… ja istuutui. Hän ei enää tahtonut.»
»Hän oli kai sairas», sanoi Haagemester.
»Ei hituistakaan. Hän vain ei tahtonut enää. Ja niin hän jäi istumaan sinne, viideksitoista vuodeksi, pieneen kaupunkiin viiden tunnin matkan päähän New Yorkista… hän vain istui ja nousi ja meni maata, vieraiden keskuudessa.»
Pari ryppyä oli uurtautunut Joánin otsaan niinkuin ihmisen, joka väkisin koettaa seurata jotakin ajatusta.
»Mutta kuolemansa jälkeen», sanoi Jean Roy, »hän tahtoi tulla viedyksi
Ranskaan. Vaikka näet matkustaisi kuinka etäälle hyvänsä, Père
Lachaisella tahtoo jumaliste jokainen levätä.»