Madame de Stein sanoi — äänessä hiven hautausmaasentimentaalisuutta:
»Ystäväni, Père Lachaise on ihanin paikka maailmassa. Ah, eniten pidän siitä muistomerkistä, joka kuvaa surevaa hengetärtä… sehän on kokonainen murhenäytelmä… nuori mies… nuori mies keisarikunnan ajoilta — ainoa poika… mikäli olen kuullut, oli isä ministeri. Ja sitten kerran hän ampui itsensä — ilman syytä, rakas ystävä — kukaan ei tuntenut syytä, ja hän oli kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäinen.»
Joán oli kääntänyt päätään, jota hän tuki käsillään:
»Tiedättekö hänen nimeään?» kysyi hän.
»En, mutta hän oli sentapainen mies», sanoi madame de Stein, »jollaisen nainen toivoisi tuntevansa».
Jean Roy nauroi. Mutta madame de Stein sanoi:
»Ah, on kaunista uskaltaa kuolla nuorena!» Jean Roy sanoi ja nauroi yhä:
»Chère, siihenhän tekin vielä ehditte.» Madame de Stein kohotti harteitaan:
»Uh, älkää laskeko leikkiä. Minä voin herätä keskellä yötä pelosta — että kuolisin siinä samassa, hotellissa.»
Rouva von Benckendorf kääntyi puolittain, niin äkkiä, että hänen käsivartensa pyyhkäisi lautasliinan lattialle.