»Valitettavasti ei Romaanialla koskaan ole ollut kunniaa nähdä vieraanaan herra Bizot’ta.»
»Ei», sanoi rouva Bizot, ja teki liikkeen hintelällä yläruumiillaan, aivan kuin olisi nykäissyt onkeaan sunnuntaisella Seinellä, »siellä emme ole käyneet. Mutta me molemmat olemme kuulleet niin paljon teidän ihanasta maastanne.»
»Ihanasta Romaaniasta», lisäsi rouva Bizot.
Jean Roy palasi luonnoskirjoineen ja ojensi erään niistä prinsessalle.
Ruhtinatar avasi sen.
»Kas vain», sanoi hän, »sehän on Romaaniasta», ja kun hän oli kääntänyt pari lehteä, alkoi hän nauraa:
»Herra Roy, tämä on erinomainen, aivan suurenmoinen. Juuri tuo ilme on hänen majesteetillaan kuningattarella, kun hän lukee oopperatekstejään hovinaisilleen.»
Rouva von Benckendorfkin tahtoi nähdä, ja molemmat nauroivat, kumartuneina yli kuvan, joka esitti Carmen Sylvaa aitauksen takana keskellä hovin pihaa, kolmijalalla istumassa, puettuna togaan ja päässä laakeriseppele, soittaen harmonikkaa romaanialaisille aatelismiehille, jotka innostuneina, kansallispukuun puettuina, hyppelivät niin että pohjat näkyivät heidän anturattomista saappaistaan.
»Herra Roy, teidän pitäisi asettaa näytteille Bukarestissa», sanoi prinsessa ja nauroi vielä äänekkäämmin. Mutta nostaessaan päätään ja huomatessaan smoking-pukuiset maanmiehensä, jotka molemmat heristivät korviaan — toisen hän tunsi: erään viinatehtailijan poika Konstanzasta — hän sanoi:
»Olette aivan oikeassa, herra Roy, hänen majesteettinsa kuningatar on harvinaisen musikaalinen.»