Mutta yht'äkkiä hän nosti päätään ja sanoi aivan toisella äänellä, vallan iloisesti:
»Nyt sinun pitää laulaa, Josse.»
»Niin», sanoi Joán. Hauskinta mitä Joán tiesi, oli saada laulaa äidille.
Hän alkoi laulaa pienellä hennolla äänellään; katsoen tuleen hän lauloi kaikki Hanan laulut — ja löi tahtia jaloillaan. Mutta sanoja hän ei laulanut, sillä hän ei ymmärtänyt serbiaa.
»Näin laulaa Hana», sanoi hän, ja katsoen tuleen hän lauloi yhä voimakkaammin.
Äiti oli sulkenut silmänsä. Mutta väliin hän avasi ne ja katsahti kuviinsa, jotka riippuivat niin lähellä hänen omaa uuniaan — kaikkia Vejlen kuvia ja »Hämärää».
»Nyt tulevat äidin laulut», sanoi Joán ja aloitti samalla hennolla äänellään hämärälauluja, joita äiti lauloi, polkien edelleen tahtia molemmilla jaloillaan. Mutta niissäkään ei ollut sanoja, sillä laulaessaan hän ei osannut pysyä tanskalaisissa sanoissa.
Äidin kasvoille häivähti hymy:
»Niin, niin, se se on», sanoi hän. »Se se on.» Ja miltei tietämättään hän kuiskasi sanat, Joánin laulaessa säveltä:
Ritari Aage, ratsain hän ajoi saarehen ja kihlaa kauniin Elsen, tuon neidon suloisen.