»Ehkäpä kyllä», sanoi Joán, »mutta he näyttelevät osiaan paremmin ja pitävät vähemmän melua».
Australialainen istui tuokion.
»Niin», sanoi hän, »se voi kyllä olla totta. — Mutta ihmisestä tulee kai se, miksi hän on syntynyt.»
Joán nojasi tuokion kyynärpäätään hänen olkaansa:
»Te olette viisas tänään, Collyett… Mutta niitäkin on, Henry, jotka syntymästään ovat viallisia. Niiden ei olisi pitänyt syntyä.»
Räikeä ja valkea valo lankesi heidän kasvoilleen. Se tuli Wienin asemasillan lyhdyistä, korkealta. Junankuljettajat juoksivat edestakaisin ja painoivat alas ikkunaruutuja, samalla kuin kantajat heittivät huopapeitteitä ja laukkuja ja matka-arkkuja ja turkkeja sisään ikkunoista. Matkustajat juoksivat vaununaskelmia alas, saadakseen jaloitella kiinteällä maaperällä, ja kaiken maailman kielet tulvailivat katkonaisina lauseina ovista, joista veti ja jotka olivat avoinna. Jean Roy seisoi, nenäliina kaulan ympäri kiedottuna ja liehuvin takinhelmoin, paljain päin pahimmassa tungoksessa, kuorien appelsiinia ja huutaen yhtä kovalla äänellä kuin lastinpurkaja hänen rakkaan Marseillensa satamassa, kun taas madame de Stein (nyökäyttäen päätään Joánille ja sanoen: oh, monsieur, on se promène) painoi parisilaiskenkiensä messinkikannat kevyesti asfaltille ja antoi silkkipukeisten sääriensä sukeltaa melko ylhäällä hameittensa häilyviin helmoihin.
Rouva Bizot, kalosseissa, haki lakkaamatta hymyillen, mutta levottomin silmin johtokunnan herroja.
»Sillä tietysti he ovat meitä vastassa», sanoi hän, »he ovat täällä, rakas Adolphe, voit olla varma, että he ovat täällä». Mutta herra Bizot, jonka turkki oli sidottu kiinni harmaalla villahuivilla, sanoi:
»Se on minusta aivan yhdentekevää. Kunhan vain pääsemme lähtemään — mikä se olikaan majapaikkamme nimi?» niin vihaisena, että silmät pullistuivat päästä.
»Kultainen Karitsa, Adolphe, Kultainen Karitsa. Mutta he ovat täällä, ystäväni, he ovat täällä.»