»Hän on tuolla, hyvät herrat… tuolla vaunussa… hän ei teitä näe» (herra Jens Lund istui ikkunansa ääressä, jonka uutimet oli vedetty syrjään, syventyneenä Courrier universel'iin, joka oli hänen elämänsä ainoa luettava), »hän on niitä, jotka lukevat, hän on älyniekka, hyvät herrat, omaperäinen älyniekka; häntä odottamassa on kirjapakkoja, kirjarykelmiä kaikissa Euroopan pääkaupungeissa.»
Herrasmiehet, jotka kuuluivat sanomalehdistöön, katsahtivat äkkiä
Joániin ja tervehtivät.
»Niin», sanoi impresaario yhtä kovalla äänellä kuin äsken, »se on hän»; ja kulki edelleen luomatta Joániin edes puolta katsetta.
Joán oli käynyt tulipunaiseksi hän-sanan äänenpainosta, aivan kuin olisi saanut nyrkiniskun päin kasvojaan.
Hän ei ollut huomannut, että juna oli lähtenyt liikkeelle.
»Vedämmekö ikkunaruudun ylös?» sanoi austraalialainen hänen takanaan.
Ja Henry Collyett veti ruudun paikoilleen, kun Joán istuutui.
»Te ette puhu mitään tänään», sanoi austraalialainen, jonka aina oli oltava äänessä.
»Olen kuullut niin paljon ja ajatellut niin paljon viime tunteina», sanoi Joán.
»Mitä?» kysyi austraalialainen ja oikoi sääriään. »Paljon», sanoi Joán ja ummisti silmänsä.