»Aivoja on ani harvalla», sanoi hän, joko tahtoen aina olla hävytön taikka tietämättään ollen hävytön. »Minä puolestani en lue milloinkaan. Kun ihmiset lukevat, todistaa se, että he tuntevat itsensä tyhjiksi. Minä en kaipaa kirjoja. Riitän itse itselleni. — Sitäpaitsi en edes puhu kenenkään kanssa.»
Herra Jens Lund puhui omituisen katkonaisesti, aivan kuin olisi hakannut jokaisen lauseen erikseen ja asettanut sen eteensä:
»Suoraan sanoen en tiedä, kenenkä kanssa voisi puhua. Useimmat elossa olevat ihmisethän lakkasivat elämästä miespolvi sitten.»
»Minne matkustatte?» kysyi hän sitten äkkiä ja katsahti Joániin.
»Bukarestiin», vastasi Joán.
»Te myös?» sanoi Jens Lund ja kääntyi Collyettiin.
»Niin.»
»No niin», sanoi Jens Lund, joka yhä istui käsivarret ristissä, »en ole koskaan kuullut teidän soittavan enkä siis voi lausua teille kohteliaisuuksia».
»Ei ole tarpeenkaan», sanoi Joán ja tiesi, että Lund valehteli.
Ja yhä katsoen Jens Lundin kasvoihin hän tunsi — ja niin voimakkaasti, että häntä melkein pyörrytti — uudelleen, kuin kylmänä virtana, sen puuduttavan tuskan, jota hän oli tuntenut tuona iltana Lontoossa, kun hänen impresaarionsa oli sanonut: