»Tiedättekö, kuka täällä on? Jens Lund on piiloutunut erääseen aitioon.»
Hänen mielestään olivat hänen sormensa silloin juuttuneet kiinni toisiinsa, aivan kuin liimattuina, ja hänen sielunsa oli voimattomana kiilautunut kurkkuun…
Kuuntelematta katseli hän yhä Lundin kasvoja, joissa hampaat loistivat, aivan kuin ne olisivat ahnaasti pureutuneet jokaiseen lausuttuun sanaan.
Joán ajatteli erästä toista iltaa, erästä iltaa Brüsselissä. Kun hän, purren rystysiään niin että veri valui, ajoi kotiin Jens Lundin konsertista. Hän oli maannut polvillaan vaunuissa ja tietänyt — että nyt hänet oli voitettu. Hän oli nyyhkyttänyt ja lyönyt nyrkeillä niskaansa. Ja suunniltaan, miltei tiedottomana hän oli sanonut:
»Ja nyt en koskaan enää soita.»
Ja kolme vuorokautta hän oli ollut kuin juopunut — nöyryytyksestä juopunut…
Juopunut siitä tietoisuudesta, ettei ollut suurin. Ettei hänestä koskaan tulisi suurinta.
Kuinka omituista, että taide, joka milloinkaan ei ollut tuottanut hänelle iloa… saattoi tuottaa hänelle niin paljon tuskaa.
Ja kuitenkin hän oli jatkanut soittamistaan…
Joán kuuli Jens Lundin puhuvan Collyettille, ja Jens Lund sanoi: