»Melbourne, Melbourne, isänmaa — isänmaa, minua kiukuttaa, kun kuulen puhuttavan isänmaasta. Minkä vuoksi minä olen suurin? Sen vuoksi ettei minulla ole isänmaata. Niin, suokaa anteeksi, herra pianonsoittaja, että puhun itsestäni, mutta olen niin rehellinen, että myönnän sen olevan ainoan, mikä minua huvittaa. Mikä teitä huvittaa? Naiset? No niin, yöllä. Mutta mitä ihminen soittaa? Itseään.»
Ja palautuen aikaisempaan ajatuksenjuoksuunsa hän sanoi ja nauroi lyhyeen:
»Isänmaa? Minun vanhempani olivat miellyttävämmät. He eivät antaneet minulle mitään isänmaata. Isänmaaton on vapaa, ja minä synnyin merellä, joka yhdistää kaikki maailmat. Isänmaa — mitä se on? Pyörimistä yhden ja saman pöydän ympärillä, jossa me pyöritämme peukaloamme samassa vaossa, minkä isiemme peukalot kerran piirsivät. Yksi isänmaa minulla on. Sen nimenä, herra, on minä. Ja siinä maassa olen sekä kuningas että kansa ja neuvosto ja lainsäätäjä. Minä olen isänmaani, ja siinä olen itse hallitsija.»
Jens Lund käänsi äkkiä kasvonsa Joánia päin:
»Te olette kuin minä — ette koskaan kuuntele.»
»Kuuntelen», sanoi Joán, »minä kuuntelen».
»Ette siltä näytä», sanoi Jens Lund ja nauroi taas. »En pidä Euroopasta. Kuinka moneen pitäjään se on jaettu? Yhtykäämme roduittain. Minä soitan valkoisille. Sen otan minä tehdäkseni. Kiinassa on ehkä minun veroiseni, joka soittaa keltaisille ja huutaa niille: Kuunnelkaa, piru vie, tässä soitan minä, oma kuninkaani ja oma jumalani, oma valtakuntani ja itse oma elämäni — minä. — Kas niin, piru vie — ette puhu mitään…»
»En, sillä kuuntelen», sanoi Joán ja ajatteli taukoamatta sitä samaa:
»Nyt en enää soita»… ja oli kuitenkin jatkanut soittamistaan.
Jens Lund oli ollut tuokion vaiti. Sitten hän sanoi:
»Olen muutoin hämmästynyt. Pöydässä istuessamme. En luullut ammattiveljissäni olevan niin viisaita, että saattoivat pelätä tulevansa hulluiksi.»