Joán ei vastannut. Hän näki vielä kerran edessään ruokasalin ja ammattiveljet, joita prinsessa Stourdza valokuvasi, ja asemasillan, jonka he juuri olivat jättäneet ja jolla nuo naiset ja herrat olivat avoimesti näytelleet itseään permantoyleisölle, jona oli kaksi sanomalehtimiestä.
»Nyt en enää tahdo soittaa…»
Mutta Jens Lund, joka lakkaamatta kertasi samoja asioita, sanoi
Collyettille:
»Isänmaa, herra… mikä nimenne olikaan? Isänmaa — minun minäni on viirini ja päämaalini — ja jos ihmiset ovat naurettavia, niin se on minusta yhdentekevää…»
Ja ensimmäistä kertaa hän nauroi pitkään ja sydämellisesti:
»Sillä ehkä he eivät ole sen naurettavampia kuin minäkään.»
»Mutta isänmaa? Äitini synnytti minut päiväntasaajan kohdalla, ja isäni oli kätilönä. Isänmaa» — Jens Lund nousi seisomaan, ja oli kuin naamari yht'äkkiä olisi liukunut hänen kasvoiltaan ja suonet paisuneet hänen elävällä otsallaan, samalla kuin hänen suunsa vääntyi ja tuli leveäksi hänen ivaillessaan —: »Isänmaa? Se on kymmenkertainen kahle, jonka esi-isämme ovat kietoneet kaulaamme ja jalkojemme ympäri. Isänmaa — se on säännöksiä, jotka repivät polvemme verille ja sokaisevat silmämme. Isänmaa — isänmaa on vankila ja kaivo. Isänmaa — niin, se on maneesi, jossa me juoksemme kujanjuoksua, kepiniskujen jäljet ajettuneessa selässämme. Isän maa, hyi saatana, isänmaa on paikka, jossa me kaikki olemme spitaalisia ja kyttyräselkäisiä. — Ujházy, nouskaa vuorille. Kiivetkää ylös, niin rajoja ei näy, ne ovat hävinneet, ja valtakunnat ovat lakanneet olemasta. Eikä ole olemassa lakikirjoja, eikä rikos ole rikos, eikä häpeä ole häpeä, ei ole lakikirjoja eikä pykäliä. Mutta minä olen — eikä ketään muuta…»
Jens Lund oli tuokion vaiti:
»Minä olen, ja tähdet ovat.»
»Soittakaa niille, herra, mikä nimenne olikaan, sillä jumaliste ne kuuntelevat yhtä hyvin kuin ihmiset. Meidän yllämme ovat tähdet, ja kuolema. Mutta nyt minä elän ja olen vapaa, ja soitan elämääni sekä tähdille että kuolemalle päin naamaa…»