Ovi kävi. Isä tuli sisään.
»Hss», kuiskasi Joán, »äiti nukkuu».
Joán jäi seisomaan oveen ja piti varoittaen sormeaan pystyssä aivan nenänsä edessä, samalla kuin isä kulki lattian poikki ja katseli äidin kasvoja. Oli kuin ne olisivat olleet vahaa — siinä tulen valossa.
Samoin kuin äiti oli istunut sinä päivänä, sormukset helmassaan, istui hän myös silloin, kun Ane yht'äkkiä oli hypähtänyt pystyyn ja kaatanut tuolinsa ja pudistanut äidin käsivartta ja huutanut:
»Rouva, rouva!» ja kirkaissut ja juossut salin läpi ja jättänyt kaikki ovet selälleen ja huutanut:
»Herra, herra!»
Mutta Joán oli tarttunut äidin käsiin:
»Nukkuuko äiti?»
Eivätkä kädet liikahtaneet.
»Nukkuuko äiti? Nukkuuko äiti?»