Ja Joán, joka yhä vielä oli jollakin tavoin hämmentynyt tietämättä miksi, ajatteli kutsun lähettänyttä yhdistystä ja sanoi:
»Niin, pitäähän toivoa, että konserttiin tulee väkeä.»
Nuori tyttö käänsi päätään ja katsoi isäänsä. Mutta isä vastasi niinkuin se, joka ei ole edes ajatellutkaan asiaa:
»Enpä tiedä. Mutta saattaahan tulla.»
»Toivottavasti, sillä muutenhan koituu yhdistykselle tappiota», sanoi
Joán neidille.
Neiti Gerda Johansen ei vastannut, jatkoi vain kulkuaan katse luotuna tiehen, jota hänen jalkansa astuivat. (Kuinka somat jalat hänellä on, ajatteli Joán.)
Ja isä kertasi vähän ajan perästä samat sanat:
»Mutta olosuhteet ovat pienet», ja katsoi suoraan eteensä, aivan kuin olisi tahtonut mitata, seisoivatko puhelinpylväät suorina.
He olivat vaiti kaikki kolme, kulkiessaan eteenpäin pitkin tietä, ja
Joán, joka ei tietänyt mitä puhuisi, kääntyi katsomaan Hans Haackea.
Tämä tuli perässä kantaen toalettilipasta ja sateenvarjoa, joista hän
ei koskaan luopunut, sillä ne olivat lahjoja rakastetulta.
»Tässä on pianisti Haacke», sanoi Joán.