Hän ojensi kätensä, ja myös Gerda-neiti ojensi omansa — pienen käden, tunsi Joán. Ja vierekkäin, äänettöminä, mutta aivan kuin molemmat olisivat astuneet askelensa hyvin varmasti, he menivät, isä ja tytär.
Tuuli oli rikkonut ruudun ulko-ovesta, ja kun Joán astui ensimmäiseen huoneeseen, näki hän ränstyneen biljardipöydän, joka seisoi yksinään autiolla lattialla. Hans Haacke istuutui tuolille, pidellen lipasta ja sateenvarjoa sääriensä välissä, niinkuin mikään ei olisi häntä liikuttanut, kun taas palvelija, jonka berliniläissilmät vilkkuivat vahingonilosta, sanoi palvelevalla äänellä ovelta:
»Soitanko, herra kreivi?»
Berliniläinen soitti.
»Ketään ei tule», sanoi hän ja soitti jälleen — ja samassa ponnahti ovi auki ja sisään syöksyi mieshenkilö, joka nähdessään Joán Ujházyn alkoi sukia pörröistä tukkaansa — hätäisin, harittelevin sormin.
»Olemme tilanneet huoneet», sanoi Joán.
»Niin, kyllä» — ja äkkiä lennähtivät miesolion sormet tukasta nenäliinaan, joka hänellä oli kaulassaan kauluksen asemesta. »Mutta me luulimme, että herrat olisivat jääneet Johansenille.»
Joán sanoi:
»Olin halunnut jäädä tänne.»
Ovi nykäistiin auki viereiseen huoneeseen (»Kuinka täällä vetää», sanoi Hans Haacke, joka aina pelkäsi saavansa luuvaloa sormiinsa), ja kimeä ja kova naisääni kaikui huoneiden halki: