Joán ja Haacke menivät ulos ja tapasivat portailla edeskäypä Jensenin, joka paljon vettä ja vahaa tuhlattuaan oli saanut jakauksen päähänsä ja näytti siltä, kuin hänen hiuksissaan olisi ollut pari valkkia.
Palvelijatar huusi toisesta huoneesta:
»Jensen, tänne panemme toisen»; ja piika näyttäytyi erään huoneen ovella, jonka kalustuksena oli ruskeaksimaalattu sänky suurine höyhenpatjoineen.
»Niin, tässä se olisi, herra», sanoi herra Jensen, joka oli saanut käsiinsä öljykamiinan ja laahasi sitä Joánin huoneeseen.
»Niin, herra katselee ikkunoita», sanoi hän, »kyllähän minä olen yritellyt tukkia niitä paperilla… Sillä rakennus laskee ja laskee, niin että on vallan surkeata. Mutta sehän rakennettiinkin suorastaan niitylle, niinkuin sanotaan, kun tämä kaupunki perustettiin. Mutta Thomsenin täytyikin luopua koko puuhasta, ennenkuin se valmistui, ja huonekalut kun oli piirustettu Kööpenhaminassa ihan. Ja Olesenin olo on vähän huononpuoleista, niin että nyt alkaa kaikki ränstyä käsiin… Kyllähän minä», ja herra Jensen törmäsi ikkunaan, jota Joán yritti sulkea tiukempaan.
»Kiitos», sanoi Joán.
Mutta herra Jensen jutteli juttelemistaan, lakkaamatta sormiellen pehmeätä paidanrintamustaan, joka oli niin ohueksi kulunut, että paljas rinta kuulsi läpi.
»Mutta sali on hieno», sanoi hän, »se jossa herra soittaa… Se saatiin näet valmiiksi ennenkuin Thomsenille tuli lähtö, ja salihan se on, joka koko laitoksen pystyssä pitää.»
»Kuinka niin?» sanoi Joán, joka kiilloitti kynsiään.
»Herra nähköön, tällä paikkakunnallahan pidetään niin monenlaisia kokouksia ja esitelmiä» — puhuessaan herra Jensen hieroi hiustupsujaan edestakaisin kuin jokin hyväilyhaluinen vuohi — »tämä paikkakuntahan on valistunutta, ja maalaiset ovat nekin, Herra nähköön, mukana, niinkuin sanotaan… vaikka vaikeaksi se käy semmoiselle, joka on tottunut toisenlaiseen ja parempaan… minähän olen Kööpenhaminasta. Ja yksitoikkoistahan täällä on, kaikin tavoin.»