… Joán oli jäänyt seisomaan kuvan eteen. Aikoessaan kulkea eteenpäin oli hän kaatamaisillaan kölninvesipullon, joka oli pienellä pöydällä. Pullo heilahti, mutta hän sai siitä kiinni. Tuo tuoli oli mukava. Kaikki huonekalut olivat oikeastaan uusia, mutta näyttivät kuitenkin siltä, kuin olisivat jo kauan olleet tässä huoneessa. Erään pienen pöydän alla oli pari kolme hyllyä — ai niin, valokuva-albumit.
Joán otti yhden ja avasi sen.
Siinä hän oli taas, ensisivulla, »talonpoikaisvaimo» seinältä. Hän se oli. Mutta tämä pieni kuva oli parempi. Kuinka vallitsivatkaan silmät noita kasvoja! Mutta suu kulki vahaisena viivana kasvojen alaosan poikki. Joán käänsi lehteä. Samoja kuvia kuin seinilläkin. Samoja. Ja kaikilla oli samanlaiset silmät kuin vanhuksellakin. Mutta kasvot kapenivat, leuka ei enää ollut niin varma. Ja oli kuin silmät olisivat kasvaneet. Tuo nuori tyttö oli pelkkiä silmiä, hän. Ja suu kävi täyteläiseksi, kaartuvin huulin. Joán avasi vaistomaisesti jälleen ensimmäisen sivun. Niin, tuo vanhus oli polttanut silmänsä koko sukuun, kauttaaltaan…
Niin, se oli totta, puheenjohtaja-neidillä oli ollut sama katse nyt äsken, kun hän seisoi ja katseli huonetta.
Vanhus oli siis — ja Joán lehteili edelleenkin albumia — äidinäidin-äiti. Ja tuossa oli äidinäiti, silkkipuvussa ja kaulassa kultasolki. Mutta tuo oli äiti, hiukan avorintaisena ja medaljonki kaulassa.
Niin, silmät olivat kyllä samat. Mutta niiden ilme oli muuttunut. Tuon nuoren tytön katse (siinä hän oli jälleen ylioppilaslakissaan) oli suorastaan kuumeinen…
Hm, nuo toiset kuvat, ne esittivät varmaan isän sukua. Oikein miellyttäviä, vaaleaverisiä ja kunnollisia… Tuo esimerkiksi oli sen meijeristin näköinen, jonka he kymmenen vuotta sitten saivat saarelleen, kun Joánin isä tahtoi perustaa meijerin. Hän valitti aina, ettei saarella voinut saada lasillista oikeata olutta, ja sepitti säkeitä runokirjaan — »jos ehkä herra kreivi suvaitsisi niitä lukea».
Jokin ovi kuului käyvän, ja Joán sulki vaistomaisesti albumin.
Hän nousi ja astui pianon luo.
Mutta mikä se oli? Todellakin valopainos, Corot’ta: murheellisia ja tummia Corot’n puita.