Ja tuolla ikkunakomerossa riippui myös pari. Omituista, kuinka ne olivatkaan saattaneet joutua tänne. Ja tuo, tuolla — ja Joán kumartui eteenpäin voidakseen nähdä — se oli, totisesti, se oli »Le Crépuscule».
Joán jäi seisomaan ja vei vaistomaisesti käden silmilleen. Omituista, hän oli saattanut unohtaa, että tänään oli äidin syntymäpäivä. Ensimmäinen kerta, jolloin hän oli sen unohtanut — kaikkina näinä vuosina…
Hän muisti hyvin, että isä oli ottanut »Le Crépusculen» paikaltaan kaakeliuunin vierestä kohta äidin kuoleman jälkeen ja ripustanut sen huoneeseensa kirjoituspöytänsä viereen…
Ehkä tuossa ranskalaisessa kuvassa oli jotakin »tanskalaista» — tuossa hämärässä.
Äiti istui niin usein ja tuijotti siihen — sen hämärään, joka aivan tuntui sulkeutuvan.
Joán käänsi päätään. Hän saattoi majatalon viimeisen ikkunan kautta nähdä suoraan sisälle erääseen huoneeseen. Edeskäypä Jensen seisoi keskellä lattiaa ja käänteli ja väänteli vartaloaan — ai niin, hän seisoi peilin edessä.
Joán kohotti silmänsä: majatalon pääty oli hiukan vino. »Hotel Danmark», luki Joán. Kirjaimet olivat punaiset valkealla pohjalla. Mutta pari niistä oli hiukan vaillinaista, sillä kalkkirappausta oli pudonnut pois. Joán piti yhä silmänsä kiinnitettyinä tuohon punaiseen valkealla pohjalla, kunnes hän antoi niiden liukua rakennuksen seinää pitkin. Edeskäypä seisoi aina vain ja tähysteli itseään, edestä ja takaa, peilinsä edessä.
Mutta Joánin katse liukui »Danmarkista» alemma.
Siinä aukossa, joka oli olevinaan portti oli saranoita — neljä isoa, alastonta saranaa…
Kun Joán palaisi kotiin, muuttaisi hän isänsä huoneisiin. Flyygelin hän sijoittaisi siihen, missä isän työpöytä oli. Ne huoneet olivatkin pohjoiseen. Kuinka vähän hän oikeastaan oli tuntenut isäänsä tai tiesi hänestä. Mutta hänhän olikin aina puhunut niin vähän, isä. Varsinkin niinä vuosina, jolloin hän aina vain luki, myöhään ja varhain — monia monituisia kirjoja, lääketieteellisiä teoksia ja filosofeja ja »muistelmia», luki lukemistaan.