Joán muisti, miten hän kerran loma-ajalla oli tullut sisään isän huoneeseen.
»Täällä sinä istut kaiket päivät, isä», oli hän sanonut, »emmekö matkustaisi jonnekin? Voisimmehan lähteä Konstanzaan…»
»Matkusta sinä», sanoi isä.
»Entäs sinä? Sinä istut täällä ja luet yhtä mittaa…»
»Niin» ja isä tuijotti jälleen kirjaansa — »täytyyhän ajan kulua», sanoi hän. »Ja sitäpaitsi, ehkäpä saattaisi löytää jonkin selityksen.»
»Selityksen?» oli Joán kysynyt.
»Niin», vastasi isä, »tarkoituksettomuuden selityksen».
Ja isä oli jatkanut lukemistaan.
Mutta viimeisinä vuosinaan hän ei edes lukenut. Hän vain ratsasti, aina ja yhä, aamuin ja iltapäivin, aamupäivällä ja auringon laskettua, ratsasti yksinään, ympäri saarta, aivan kuin olisi ratsastanut ainaista ympyränkehää. Ja nyt hän oli kuollut, yksinään.
Tietämättään Joán oli kääntänyt kasvonsa ja tuijotti jälleen Corot’n
»Hämärään».