Kuinka rajattomasti hänen isänsä olikaan mahtanut rakastaa äitiä. Mutta äiti oli kuin hänen verensä hiljaa, aivan hiljaa olisi valunut kuiviin, kunnes hän vihdoin kuoli tuona päivänä. Kuinka hyvin hän muistikaan kuolinpäivän, ja hän oli sentään ollut silloin niin pieni. Hän oli juossut rakennuksen halki, ihmisestä toiseen, ja tahtonut tarttua heitä kädestä ja kysynyt: »Miksi, miksi äiti on kuollut?»
Joán lähti jälleen ikkunan luota — kulki huonekalujen ohitse, vaistomaisesti ja niitä näkemättä, aivan kuin olisi jo kauan liikkunut huoneessa.
Tuossa oli viikkolehti. Se oli sunnuntain kuvalehti »Illustreret
Tidende». Sitä hän ei ollut nähnyt.
Joán avasi lehden.
Oh, siinä oli hänen kuvansa — se kuva, joka aina oli lehdissä.
Oveen koputettiin.
»Sisään», sanoi Joán ja seisoi vielä »Tidende» kädessään.
Tulija oli pikku neiti, joka kantoi tarjotinta.
»Tahdoin vain tuoda hiukan teetä», sanoi hän hyvin tyynellä äänellään, ja laskien tarjottimen pöydälle hän lisäsi, aivan hiukan hymyillen:
»Niin, siinä on teidän kuvanne.»